Kirja-arvio: Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus – Esa Väliverronen ja Kai Ekholm (toim.)
Sananvapautta puolustetaan kiivaasti. Joillekin sananvapaus merkitsee oikeutta kirjoittaa ja esittää mitä vain; toisille mahdollisuutta nostaa työhönsä kohdistuneet uhkat julkiseen keskusteluun. Kyse ei ole vain inhimillisestä perusoikeudesta.
Kysymyksiin sananvapaudesta käytännössä haetaan vastauksia Vuoden tiedekirjassa. Kirjassa 17 tutkijaa valottaa sananvapautta tieteen ja tutkimusten tekijöiden näkökulmasta. Tiedemaailman ohjailu ei ole vain yksinvaltiaiden päämäärä.
**
Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus (toim. Esa Väliverronen ja Kai Ekholm Vastapaino 2020 360 s. )
Sananvapautta on aina rajoitettu, ja tutkijat ovat pilkanneet toisiaan mennen tullen. Tutkijat Sari Kivistö ja Sami Pihlström ovat erottaneet sananvapauden ja akateemisen vapauden toisistaan siinä suhteessa, että kun sananvapaus pitää sisällään mielipiteiden vapaan ilmaisun, akateemista vapautta säätelevät tieteen laatukriteerit.
Klassinen yksinkertaistus positiivisen ja negatiivisen vapauden erosta on, että positiivisella vapaudella tarkoitetaan vapautta johonkin ja negatiivisella vapaudella vapautta jostakin.
“Kysymys tieteen vapaudesta on kuitenkin monimutkaisempi ja sen rajoitukset usein piileviä ja rakenteellisia. Siksi on tärkeää pohtia tieteen vapautta myös positiivisesta näkökulmasta. Toteutuuko se käytännössä ja jos ei, mitkä ovat sen konkreettiset esteet?”, pohtii kirjassa viestinnän professori Väliverronen.
Ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen kirjoittaa, että tutkijan sananvapaus on yhä useammin harmaalla alueella, koska tekeminen on siirtynyt kohti yhteistuotantoa.
Vaarana on, että tutkimus muuttuu päivänpolitiikan käskyläiseksi.
Tutkijat tarvitsevat yhteiskunnan avoimuutta myös siihen, ettei yliopistoista tehdä ainoastaan elinkeinoelämän tuotekehitysosastoja, kuten kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist kirjoittaa artikkelissaan luonnontieteellisen perustutkimuksen vapaudesta.
Perustutkimus ei määritelmänsä mukaisesti pyri kaupallisiin innovaatioihin.
Koska perustutkimuksella ei ole selkeää päämäärää, sen kulkua ei voi etukäteen suunnitella.
“Väitän että tämä perustutkimuksen tulosten periaatteellinen ennakoimattomuus on osaltaan sen vapauden äänetön takuumies”, Enqvist puntaroi.
Suomessa voi kirjoittaa ja puhua vapaasti
Kirjassa tuodaan esiin se, että yhteiskunnallisen keskustelun yksinkertaistuminen tarkoittaa, että tutkittua tietoa vaaditaan keskustelunavauksiin yhä vähemmän. Kynnys varmojen mielipiteiden kaiuttamiseen totuutena on madaltunut.
Luottamusta tieteeseen haastavat Suomessa muita enemmän perussuomalaiset ja keskustaa äänestävät. Näin kertoo vuoden 2019 Tiedebarometri.
“Huomiota saa helpomminkin kuin kahlaamalla läpi joskus ristiriitaiseksikin äityvää tieteellistä keskustelua, jolla on kuitenkin iso ero siihen, että sananvapaus pitää sisällään mielipiteiden vapaan ilmaisun, akateemista vapautta säätelevät tieteen laatukriteerit.”
Tieteen moninaisuus avautuu – yllättävän – huonosti
Kirjan sanoma on se, että julkista keskustelua voidaan käydä vapaasti.
Myös tutkijoiden on saatava keskustella oma yksityisyytensä säilyttäen. Vaikka kirjeiden sijaan lähetämme jatkuvalla syötöllä avoimia postikorttejamme sosiaalisessa mediassa, kaikille on taattava mahdollisuus säilyttää jotain yksityisyydestämme.
Facebookissa ja muuallakin sosiaalisessa mediassa voi kuka tahansa ottaa päällystakin ja ylimmän arvostelijan roolin.
Toimittajien tavoin myös tutkijat ovat joutuneet uhkailun ja vainon kohteeksi varsinkin sosiaalisessa mediassa, myös Suomessa. (Tuoreessa oikeusministeriön tilaamassa selvityksessä löydettiin kahden kuukauden ajalta lähes 300 000 vihapuheviestiä suomenkielisiltä sivustoilta. Vain pieni osa kirjoittajista näyttäisi tuottavan suurimman osan vihapuheesta.)
Kun julkaiseminen ei ole enää kiinni kustantajista eikä tiedon hankkimiseksi tarvitse käyttää vuosia arkistoissa, ovat monet alkaneet ajattelemaan, että tutkijoilta on jäänyt turhan moni itsestäänselvyys huomaamatta tai että vääränlainen ideologia ohjaa tutkimuksia siinä missä tiedonvälityksen ammattilaisiakin.
Kyse on ilmiöstä, jolle julkisen keskustelun kiristyminen ja jakautuminen antaa vauhtia.
Sananvapaus on keskeinen osa tutkimuksen vapautta; toiseksi tutkijat toimivat lainsäädännön asiantuntijoina ja kolmanneksi näiden rooli on merkittävä yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Varmentaminen on niin tieteen kuin vastuullisen toimittamisen perusedellytys. Tutkimukset alistetaan vertaisarviointiin, journalismia tehdään toimituksissa.
Pandemian aikana Suomessa on yllättänyt hyvä uutinen: Toimittajat ilman rajoja järjestö, Reporters sans frontieres, RSF:n vuotuisessa – maat sananvapauden perusteella järjestykseen panevassa indeksissä – todetaan, että vuoden 2020 aikana yleisön luottamus Suomen johtaviin tiedotusvälineisiin on lisääntynyt, samoin kuin luottamus varmennettuun tietoon ja tieteeseen.
Kun julkaisee, asettuu arvosteltavaksi
Äkkiseltään voisi ajatella, että perussääntö on kaikkien kirjoittajien tiedossa. Omaa sananvapauttaan pitää saada puolustaa.
Synkissä, tulevaisuuden mustaksi maalaavissa dystopioissa rajoitetaan ihmisten oikeutta opiskella ja hankkia tietoa.
Sananvapauden vaalijat kohtaavat 2020-luvulla ihmisiä, jotka haluavat ennen muuta varmistaa oman oikeutensa koskemattomuuden.
Taitavimmat valtaavat paikkansa itselleen vaaleissa – demokratian kaltaisissa oloissa, ja säilyttävät asemansa autoritaarisen yhteisön puristaessa muut toisinajattelijat hiljaisiksi.
Kirjailija H.G. Wells piti romaania ajatusten esittämisen välineenä siinä missä hänen kollegansa ajatteli romaanin olevan lopputulos – taideteos.
Vanha journalisti Wells julisti ja kiersi maailmaa kirjailijoiden ilmaisun vapautta tukevan kirjailijoiden sananvapausjärjestön – PEN-järjestön aseman vakiinnuttamiseksi.
Käsitys kirjailijoiden sananvapaudesta on elänyt rinta rinnan tieteen kanssa. Vapauden vaiheita voidaan seurata eri aikakausina, ja samalla miettiä myös kysymyksiä tutkijoiden koulutuksesta.
Tiede on aina uuden löytymisen lisäksi myös aiemmin pohdinnan ulkopuolelle jääneen sovittamista tunnettuun todellisuuteen.
“Tieteen arviointi ei merkitse demokratiaa siten, että kuka tahansa olisi pätevä sitä arvioimaan; arvioinnin pitää perustua tieteelliseen pätevyyteen.”
Emeritusrofessori H.K. Riikonen arvioi kirjan artikkelissaan, että hylätyissä väitöskirjoissa on joitakin yhteneväisyyksiä: luonnontieteissä hylkäämiset ovat johtuneet tavallisesti tieteellisin perustein mutta humanistit ovat kohdanneet poliittiset, moraaliset, ideologiset ja paradigman muutokseen liittyvät tekijät.
Riikonen muistuttaa: “Läpi tieteen historian kulkee myös jännite uuden ja vanhan välillä. Usein juuri kaikkea uutta on pyritty vastustamaan. Osin syyt ovat ideologisia, mutta osin kysymyksessä on myös tieteen luonteeseen kuuluva sisäinen keskustelu, uusien teorioiden testaus.”
Tieteenteorioita ja suhdetta yhteiskuntaan kirjassa avaavat yliopistolehtori Samuli Reijola ja professori Petri Ylikoski arvioivat, että “Tieteelliset erimielisyydet ovat yksi tieteen kehityksen moottoreista eivätkä välitön syy epäillä tieteellisen tiedon tai asiantuntijoiden kykyjä.”
Tieteen vapaus on käsitteenä läheisessä yhteydessä sellaisiin ilmauksiin kuin akateeminen vapaus, ajatuksen vapaus, sananvapaus ja riippumattomuus.
“Historia todistaa, että väärätkin teoriat saattavat olla hyödyllisiä kannustamalla tiedemiehiä monenlaisiin tutkimuksiin. Tieteellisten teosten sensurointi merkitsisi tieteen erään elinhermon katkaisemista.”, Riikonen kirjoittaa.
– Tutkijoiden ja päättäjien suhde on epäsymmetrinen kuten lasten ja vanhempien suhde, kirjoittaa ympäristöpolitiikan professori Hukkinen. Tiedepolitiikka joka ei tiedosta tiedon ja vallan vuorovaikutuksen jännitteitä, luo kasvualustan yhteiskuntapoliittisille ongelmille.
Tiedon menestyksellinen yhteistuotanto edellyttää tutkijoiden ja päättäjien institutionalisoitua vuorovaikutusta, joka vääjäämättä asettaa rajoja tutkijan sananvapaudelle. Tutkija joka tällaiseen asemaan ajautuu yhteiskunnallisten vaikuttavuusindikaattorien houkuttelemana ja asemaansa tiedostamatta, on rakenteelliselle sensuurille altistunut hölmö tai hyödyllinen idiootti.
Ajatus tutkijoiden täydellisestä sananvapaudesta on illuusio.
Tutkijat ovat kuin vanhempia, jotka vuodesta toiseen kasvattavat neuvoillaan levottomia lapsiaan.
“Viime kädessä lapsilla on valta käyttäytyä miten haluavat. Mutta vanhemmilla pysyy tiedon tuoma auktoriteetti. Tiedepolitiikan tehtävä on vahvistaa tutkimustiedon auktoriteettia”, Hukkinen arvioi.
Tuore esimerkki kertoo.
“Satoja Twitter-kommentteja, professorien kritiikkiä, mielipidekirjoituksia, mediakriittinen televisio-ohjelma. Siinä muutamia reaktioita lauantaina 3. huhtikuuta julkaistuun Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen.”
Filosofian tohtori, kirjailija Tiina Raevaaran kolumni Suomen Kuvalehdessä (SK 16.04.2020) avasi tuohtumista aiheuttaneen blogin taustaa laajemmin: yksi pääkirjoitus ja kirjoituksen muutamat huonosti valitut lauseet osoittavat paljon enemmän kuin tekstistä äkkiseltään pääteltiin.
“Tieteen ydin, jolla varmaankin viitattiin luonnon-, lääke- ja teknisiin tieteisiin, nähtiin kirjoituksessa empiirisesti kestävänä ja vähemmän ideologisena kuin ‘ytimeen’ kuulumattomat tieteenalat.”
Suhde rahaan
Oman kysymyksenä muodostaa aina rahoitus. Kyse on jonkinlaisesta riippuvuussuhteesta.
Tutkijat elävät kanssamme samassa maailmassa. Sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuden osallistua nopeatempoiseen keskusteluun, mutta voi myös viedä halut tarttua tärkeään aiheeseen.
Kiisteltyjen aiheiden tutkimisen aloittamisen kynnys nousee liian korkeaksi kun on olemassa selkeä vaara joutua kovistelun, jatkuvan häirinnän ja kontrollointipyrkimysten kohteeksi.
“Tutkijat vaikenevat itsesäilytysvaistonsa perusteella. Nuoria ei saa edes tutkimaan sellaisia aiheita, joista he tietävät saavansa kielteistä julkista palautetta, vaikka se olisi yhteiskunnallisesti kuinka tärkeä aihe tahansa.”
Naistutkijoilla on rasitteenaan myös ulkonäköön ja kehoon liittyvä epäasiallinen kommentointi, joka voidaan tulkita seksuaaliseksi häirinnäksi.
Väliverronen ja tohtoritutkija Sampsa Saikkonen arvioivat tutkijoiden olevan tietoisia siitä, että käytännöt viestinnässä ovat murroksessa.
“Myös tutkijoiden on omaksuttava uusia keinoja viestimiseen ja kuuntelemiseen. Itsesensuuri ei välttämättä ole oikea tapa toimia vaan ainakin joissain tapauksissa voi julkisuudessa esiintyvä tutkija varautua etukäteen arvosteluun.”
Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Selvää on, että ainakin tutkijoiden koulutuksessa ja työyhteisöissä olisi koetettava varautua siihen, ettei itsesensuuriin olisi aihetta.