Kirja-arvio: Toni Alaranta – Turkin historia

Tuoreissa kuvissa Washingtonista Turkin ja Yhdysvaltain presidentit kättelevät valtiomiesmäisesti. Miten tästä eteenpäin: kenet nyt on myyty? Yhdysvaltain presidentti näyttää viihtyvän diktaattorien ja autoritaaristen johtajien kanssa.

Turkin johtaja on pysynyt vallassa jo 17 vuotta. Turkin lainsäädännön mukaisesti nykyinen presidentti Recep Tayyip Erdoğan voi jatkaa tehtävässään jopa vuoteen 2034 asti.

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Toni Alaranta kirjoittaa napakasti Turkin tasavallasta.

Turkin historia Atatürkista Erdoğaniin on ensimmäinen suomenkielinen Turkin poliittinen historia: kirja on yksi vuoden historiateoksen palkinnosta kilpailevista teoksista – ansiosta.

Alaranta  esittää asiat toteavasti ja kerronta on sujuvaa. Lukukokemus on miellyttävä. Tietokirja pitää otteessaan. Kirja herättää useita mielleyhtymiä: mihin autoritaarinen vallanpitäjä pystyykään riittävän suuren tuen ja valtuutuksen kansalta saatuaan.

Alarannan teoksesta varmistuu, että tämän päivän Turkki kehittyy päivä päivältä yhä autoritaarisemmaksi. Maassa on toteutettu konservatiivinen, sunnalaiseen islamiin ja nationalismiin tukeutuva valtioprojekti.

Toimittajat ilman rajoja -järjestö on kirjannut vuosia vakavia rikkomuksia mediaa vastaan; vankiloissa viruu poliittisia vankeja. 

Tarve kattavaan yleisesitykseen on ollut ilmeinen, ja siksi kaltaiseni historian ystävä on tyytyväinen siitä, että jatkuvasti otsikoissa olevan maan taustoja avataan. Tämänpäiväisiä päätöksiä voi ymmärtää vain historian tuntemalla.

Turkkia on kohta 20 vuotta johtanut maltillisesti uskontotaustainen Oikeus- ja kehityspuolue AKP, jota on sanottu yhteiskunnan vastuulliseksi uudistajaksi ja EU-suhteiden rakentajaksi. Todellisuus on osoittautunut kyseisen luonnehdinnan irvikuvaksi tai ainakaan kehitys ei etene kuten vain hyvinvoinnin rauhanomaiseen edistymiseen uskovat ovat ajatelleet.

Turkin parlamentti käsittelee tammikuun alussa sotilaiden lähettämistä Libyaan.

**

Miksi Turkista puhutaan jälleen niin paljon? Turkki on monessa mielessä kiinnostava, mutta onko se entinen maailman mahti; turkkilaisen identiteetin omaava ”muslimidemokratia”?

Sata vuotta sitten osmanien valtakunnan perillistä kutsuttiin Euroopan sairaaksi mieheksi. Erdoğan kutsui Euroopan unionia samalla käsitteellä.

Alaranta muistuttaa, että ”varsinkin Turkin EU-jäsenyysneuvottelujen käynnistyttyä virallisesti vuonna 2005 on Euroopassa keskusteltu paljon siitä, missä mantereen rajat maantieteellisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti kulkevat ja kuuluuko Turkki siihen. Ihmisten mielissä kysymys jonkin tietyn valtion tai kansakunnan kuulumisesta johonkin yhteiseksi ymmärrettyyn kokonaisuuteen perustuu menneisyyttä koskeville arvioille. Toisin sanoen onko meillä yhteistä historiaa, jotta voisimme nähdä valtion tai kansakunnan osana ´meitä´? Myös tämän päivän turkkilaiset pohtivat suhdettaan Eurooppaan: onko Turkki osa sitä vai onko se osa jotain toista sivilisaatiota?”

Turkista ovat tulleet minulle usein mieleen aseelliset yhteenotot ja kurdipakolaiset. Tai siirtotyöläiset ja Berliinin turkkilaisten asuttamat kaupunginosat.

Kulkiessani viime vuosina turkkilaisia kieliä puhuvien parissa Keski-Aasiassa Turkki on tuntunut alueelliselta jättiläiseltä ja taloudelliselta suurvallalta.

Turkki olikin ensimmäisten joukossa tunnustamassa Neuvostoliiton hajottua uudet valtiot ja pyrki aktiivisesti rakentamaan lujat yhteydet uusiin “turkkilaistasavaltoihin”.

Alaranta kirjoittaa, että pyrkimys rakentaa yhteys nimenomaan historialliseksi ymmärretyn yhteisen “turkkilaisen identiteetin” pohjalta tapahtui samaan aikaan, kun Turkin rooli kansainvälisessä järjestelmässä muuttui ratkaisevasti kylmän sodan päättymisen myötä.

Tähän kohtaan osui myös Turkin yhteiskunnan pirstaloituminen ja uusien ryhmien nousu poliittisen päätöksentekoon. Nämä muuttivat maan länteen sitoutuneen ulkopolitiikan.

Turkin poliittista maailmankuvaa voi kansainvälisten suhteiden osalta luonnehtia realismiksi, jossa vahvemmat uhkaavat aina heikompia kansakuntia. Valtioiden sisällä vähemmistöjen asema voi olla huono, mutta se ei ole muiden asia.

”Turkki sitoutui ajatukseen, jonka mukaan se ei puuttuisi muiden maiden sisäisiin asioihin ja vastaavasti muilla valtioilla ei ollut mitään oikeutta puuttua Turkin sisäisiin asioihin. Turkin huoli omien alueidensa koskemattomuudesta on ollut tämän perustalta ylikorostunutta, ja esimerkiksi kurdien alueellisen autonomian haaveet on usein tulkittu ulkovaltojen kiihottamaksi separatismiksi, jolla pyritään anastamaan Turkin alueita.”

Edellisen vuosikymmenen aikana Nato-Turkki on ollut läsnä myös EU:n poliittisia päätöksiä hiottaessa.  Ei vähiten Lähi-Idän ja Afganistanin pakolaisvyöryä selvitettäessä.

Turkkilaiset ovat haluttomia avaamaan enää armenialaisten kohtaloksi koituneita tapahtumia, vaan päinvastoin muistuttavat muita näiden historiasta, kuten vaikkapa Yhdysvaltoja alkuperäisasukkaiden kohtelusta.

**

Nykyaikaisessa historiantutkimuksessa korostetaan, että historia ei saisi olla vain kuvauksia suurmiesten teoista. Poliittisessa historiassa tämä tarkoittaa pyrkimystä kuvata laajempien väestöryhmien toimintaa ja pyrkimyksiä.

Historia kirjoittaa kuitenkin itseään koko ajan. Juuri nyt ovat vahvoilta näyttävät johtajat jatkuvasti puheenaiheena.

Liberaali älymystö vaikuttaa olevan pinteessä kaikkialla. Valmius hyväksyä likaiset temput ja muuttaa oikeuslaitos poliittisen ohjauksen ja repression välineeksi sopii monen autoritaarisen johtajan työkalupakkiin.

Menestyäkseen on johtajien useinkin opittava, että tarkoitus pyhittää keinot.

Vaaleilla voidaan nousta valtaan, mutta johdossa pysymiseksi tarvitaan poliittista ja taloudellista tukea.

Esimerkiksi käy vaikka Unkarin nykyjohtaja Viktor Orban.

Venäjästä tiedämme, että puolirikollinen demokratia voi muuttua koko maailman silmissä valekunnialliseksi autoritaarisuudeksi, jota halvaannuttaa hämäräsokeus omien toimiensa seurauksille, kuten kirjailija Mihail Berg kirjoittaa Kirje presidentille -kirjassaan (Like 2006).

Alaranta muistuttaa, että elämäkerroissa nuori Erdoğan kuvataan yleensä ”nuhruisten kulmien” tappeluita kaihtamattomana koviksena, joka tykkäsi pelata jalkapalloa.”

Tässäkin tulee enempiä hakematta mieleen presidentti Vladimir Putin, jonka uskotaan jatkavan maansa johdossa niin pitkään kuin haluaa. Hänenkin henkilöhistoriassaan kuvaillaan katujen roolia kasvattajana, vaikka varsinaisesti demokratian halveksimisen hänelle opettikin KGB. Erdoğan aloitti poliittisen toimintansa konservatiivisen nationalistisen järjestön riveissä.

(Venäjällä vaalit eivät ole maan johtoa uhkaamassa, mutta maassa on otettu keskusteluun presidentin perättäiset valinnat kieltävän perustuslain muuttamisesta Putinille sopivaksi.)

Alarannan teos on hänen oman määrittelynsä mukaan aatehistoriallinen: kirjassa on kiinnitetty keskeisten tapahtumien kuvaamisen lisäksi erityistä huomiota siihen, miten toimijat ovat kokeneet olosuhteensa, mitkä ovat olleet heidän päämääränsä ja mitä aatteita ja ajatuskokonaisuuksia he ovat omaksuneet ja pyrkineet edistämään.

Useimmille meistä Turkki herättää monia mielleyhtymiä historiaan. Nykyisin tuntemamme Turkin rajat vahvistettiin Lausannen sopimuksella vuonna 1923.  

Alaranta opastaa lukijaa siitä, että Osmanivaltion aluemenetyksistä niin Balkanilla kuin Lähi-idässä tehtiin nuoressa tasavallassa välttämättömyyden pakosta hyve. Turkin tasavalta oli periaatteessa demokraattinen, mutta sitä hallittiin diktatoriaalisesti.

Sata vuotta sitten lausuttu Mustafa Kemal Atatürkin kuuluisa iskulause “Yurtta sulh, cihanda sulh” (Maassa rauha, maailmassa rauha) löytyy useimmista Atatürk-monumenteista, ja kiteyttää Alarannan mukaan tämän strategisen kulttuurin ydinajatuksen:  oman maansa kehittämiseen keskittyvä valtio ei sekaannu muiden maiden asioihin ja turvaa näin omalta osaltaan maailmanrauhan.

”Tällainen kuvaus jättää kuitenkin tietoisesti käsittelemättä sen tosiasian, että Turkin kurdivähemmistöä ei kyetty sisällyttämään tasaveroisena tasavaltalaiseen ideologiaan sisältyvään kansallisen identiteetin määritelmään. Tässä mielessä Turkissa ei ole koskaan ollut rauha, joskin tulee muistaa, että myös kurdien separatistijärjesto PKK on ollut omalta osaltaan vastuussa viime vuosikymmenten väkivallasta.”

Alaranta muistuttaa, että Turkin tasavallan historiaa kuvattaessa Mustafa Kemalin rooli on ollut ylikorostunut. Eräs tärkeä syy tähän on ollut niin sanottu “voittajien historiankirjoitus”. Tämä tarkoittaa, että kansallisia ja valtiollisia historioita kirjoittavat ennen muuta ne, jotka ovat olleet vallassa, kun taas muiden äänet jäävät monesti marginaaliin.

Vasemmistolainen kulttuuriälymystö alkoi 1960-luvulla painottaa yhä vahvemmin Atatürkin vallankumouksen merkitystä länsimaiden harjoittaman imperialismin vastaisena liikkeenä. Tähän  sisältyi ajatus, jonka mukaan kemalistinen Turkki oli kolmannen maailman johtotähti, joka taisteli länsimaiden intressejä toteuttavaa maailmanjärjestystä vastaan.

Turkin vallankumouksen ja Atatürkin reformien sisältämä länsimaalaistaminen muuttui ongelmalliseksi. Sen tilalle nousi ajatus, jonka mukaan Turkki oli modernisoitunut länsimaisin opein kyetäkseen vastustamaan länsimaiden ylivaltaa.

Tämänkaltaiset länsimaiden vastaiset kemalismin tulkinnat ovat saaneet uuden ulottuvuuden Oikeus- ja kehityspuolueen (АКР) Turkissa 2000-luvulla.

”Kun länsimaat tukivat voimakkaasti AKP:n toteuttamia EU-reformeja, kemalistisen tradition piirissä reagoitiin epäuskon ja hämmennyksen tuntein: miksi länsimaat tukivat yksipuolisesti poliittisen islamin kasvatteja ja käänsivät selkänsä Turkin todellisille länsimaisuuden edustajille? Samalla kemalismin kannattajat kuitenkin käänsivät itse selkänsä suuntauksille, jotka länsimaissa nähtiin tärkeinä, kuten uskonnonvapaudelle, moniarvoiselle yhteiskunnalle ja vähemmistöjen oikeuksille. Onkin mielenkiintoista, kuinka tämän kehityksen alkujuuret palautuvat 1960-luvun vasemmistokemalismiin, joka muotoutui lopulta kemalismin hallitsevaksi ilmentymäksi.”

**

Turkin historiassa riittää esimerkkejä niin demokratisoitumisesta ja sotilasvallankaappauksesta kuin edelleen osin hämärän peittoon jääneestä kaappausyrityksestäkin vuonna 2016.

Tuoreeltaan oli vaikea ymmärtää – ainakaan suomalaisesta mediasta, mistä oli oikeastaan kyse. Turkki on niin lähellä ja yhtäältä kaukana.

Lomittaiset ja limittäiset tapahtumat leimaavat suuren maan kehitystä, jossa konservatiivinen uusliberalismi ja poliittinen islam törmäävät.

Niinpä taistelussa valtion haltuunotosta tarvittiin samaan aikaan sekä länsimaiden että Turkin liberaalin älymystön tukea, jolloin  Erdoğania nostaneet omaksuivat EU-reformit, joiden mukaan Turkin tuli esimerkiksi vahvistaa ilmaisunvapautta ja vähemmistöjen asemaa sekä kaventaa armeijan roolia politiikassa.

Nämä olivat kaikki tavoitteita, jotka palvelivat hyvin АКР:n omaa pyrkimystä vahvistaa valtaansa ja tuoda konservatiivisen väestönosan intressit politiikanteon ytimeen.

Liittolaisten etsiminen kuuluu politiikkaan. Alaranta muistuttaa, että ideologian tasolla AKP ja Fethullah Gülenin johtama (Hizmet-liike) veljeskunta olivat olleet enemmän tai vähemmän samalla aaltopituudella.

“Molemmat katsoivat, että Turkin tasavaltalainen projekti oli marginalisoinut islamin ja Turkin kansan enemmistön muodostavat konservatiiviset muslimit. Molemmat pyrkivät myös islamisoimaan Turkin yhteiskunnan uudelleen sekulaarin vakiomuodon sisällä. AKP:ssa tähän pyrkimykseen suhtauduttiin kuitenkin alkuun epäilevästi, sillä puolueen katsottiin irtautuneen poliittisen islamin päämääristä. Toisaalta myös Gülen-liikettä pidettiin olemukseltaan epäpoliittisena, ja sen katsottiin pyrkivän muutokseen yksilötasolla.”

AKP:n ja Gülenin liitolla oli kaikki edellytykset rakentaa Turkkiin horjumaton valtablokki. Sillä oli yhteys laajoihin kansanjoukkoihin, jotka myös äänestivät sitä vaaleissa. Sitä kannatti nouseva, yritteliäs keskiluokka, joka tarjosi AKP:n politiikalle vahvan taloudellisen perustan.

Mediatalot ja kansalaisjärjestöt levittivät puolueen sanomaa tehokkaasti, minkä lisäksi sillä oli ulkovaltojen vankkumaton tuki uuden ”muslimidemokratian” hallitseman Turkin rakentamiseksi.

“Ainoa, mikä tämän valtablokin saattoi haastaa, oli kemalistinen armeija ja byrokratia eli AKP:n omalla sanastolla ilmaistuna ’Vanha Turkki”. Tämä ’’vanha Turkki’ myös asettui poikkiteloin sen edessä ja piti AKP:n toimintaa 
perverssinä, koska sen mukaan poliittisen islamin edustajat pyrkivät ottamaan haltuunsa tasavaltalaisen Turkin valtiolliset instituutiot.”

Vuosina 2002-2010 Turkissa käytiin sisäpoliittinen kamppailu valtion hallinnasta. AKP:n johtajaksi nousseen Erdoğanin vankilatuomio vuodelta 1998 esti häntä toimimasta kansanedustajana ja ministerinä puolueen vuoden 2002 vaalivoiton jälkeen. (Wikipedia: Vuonna 1998 hänet tuomittiin ”uskonnollisen vihan lietsomisesta” kymmeneksi kuukaudeksi vankeuteen, sillä hän oli lukenut julkisesti Ziya Gökalpin (1876−1924) sotaisan islamilaisen runon Sotilaan rukous (1913).)

Joulukuussa 2002 toimeenpantu perustuslaillinen muutos kuitenkin poisti tämän esteen, ja toukokuussa 2003 Erdoğan nousi AKP:n yksipuoluehallituksen pääministeriksi. Tämän jälkeen АКР ja valtionhallinnon eri instituutioiden – armeijan, virkamiehistön ja oikeuslaitoksen – sekularistiset toimijat ajautuivat taisteluun, joka näkyi julkisuudessa ennen kaikkea elämäntapoihin ja symboleihin liittyvänä kamppailuna.

**

Saatuaan kansalta suoran mandaatin vuoden 2014 presidentinvaaleissa Erdoğan katsoi, ettei hänen tarvinnut Turkkia johtaessaan kuunnella kenenkään muun mielipidettä. Yhden puolueen valta alkoi yhä enemmän muuttua yhden miehen vallaksi.

Erdoğanin ja hänen lähipiirinsä vallankäyttö perustuu yhä enemmän ”50 prosentin logiikkaan” eli siihen, että karkeasti ottaen puolet väestöstä ei koe maan hallintoa oikeutettuna.

Alaranta arvioi, että tästä perspektiivistä tarkasteltuna on vaikea kuvitella, että maa kykenisi Erdoğanin ohjauksessa löytämään pitkäkestoisia ratkaisuja keskeisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten kurdikysymykseen ja eri väestöryhmien väliseen rajuun polarisaatioon.

”Vaaleissa valittujen edustajien sijaan ministereiksi nostettiin turkkilaisia liikemiehiä. Kaikki ministerit olivat tietenkin Erdoğanin itsensä valitsemia, ja näiden oli määrä Erdoğanin omien sanojen mukaan johtaa Turkkia kuin yksityistä yritystä.”

Turkkilainen yhteiskunta on kesän 2016 tapahtumien jälkeen valjastettu vainoharhaiselta tuntuvaan vihollisten etsintään, jossa naapureita, työkavereita, ystäviä ja sukulaisia kannustetaan tarkkailemaan toisiaan sen varalta, ovatko nämä Gülen-liikkeen jäseniä. Myös gülenistiksi leimatun perhe ja sukulaiset ovat tulilinjalla eivätkä usein pysty jatkamaan normaalia elämää kotimaassaan.

Alaranta selvittää, että Turkki-tutkija Gareth Jenkins  on vakuuttavasti osoittanut, että vuoden 2016 kaappausyrityksessä oli monia epäselvyyksiä. Turkin hallitus ei ole näitä epäselvyyksiä valaissut, vaan julisti Erdoğanin entisen liittolaisen Gülenin yksiselitteisesti ainoaksi syylliseksi ja käynnisti mittasuhteiltaan valtavan puhdistusoperaation.

”Kuitenkin ainoa varsinainen todistus Gülenin itsensä osallisuudesta on yleisesikuntaupseeri Hulusi Akarin lausunto. Kyseinen lausunto puolestaan perustuu Akarin ja yhden kaappaushankkeeseen osallistuneen upseerin, Hakan Evrimin, keskusteluun, jossa Evrim väitetysti ehdottaa Akarin ja Gülenin välistä neuvottelua. Evrim itse on kieltänyt ehdottaneensa mitään tällaista.”

Lienee syytä olettaa, että heinäkuusta 2016 saakka keskeytyksettä jatkuneiden viraltapanojen, erottamisten, pidätysten ja vangitsemisten aikana toimenpiteiden kohteiksi on joutunut ihmisiä, jotka olivat myös osallisia vallankaappausyritykseen.

“Kesäkuuhun 2018 mennessä viraltapantuja oli kuitenkin jo yhteensä 160 000 ja vangittuja noin 70 000. Toisin sanoen kuka tahansa, jonka on voitu jollakin tavalla tulkita olleen yhteydessä Gülenin liikkeeseen, on todettu syylliseksi ilman pätevää oikeudenkäyntiä. Pidätettyjä upseereja on myös kidutettu ja heiltä on järjestelmällisesti evätty mahdollisuus asianajajaan. ”

**

Nyky-Turkissa on herännyt joitakin odotuksia sille, että Erdoğanin autoritaarista johtajuutta koetellaan, vaikka oppositio onkin ahtaalla. Istanbulin pormestarin valinta antoi toivoa. Twitterissä tyytymättömyys Erdoğania vastaan tuntuu kasvavan kuluneen vuoden trendin mukaisesti.

Yksipuolistunut viesti ja talouskriisi vie äänestäjiä pois. Erdoğanille on pitkästä aikaa jokin uskottava vaihtoehto Istanbulin vastikään valittu pormestari Ekrem İmamoğlu.

Alaranta arvioi, että Turkin sisäisen valtakamppailun – joka on siis kirjaimellisesti ollut nollasummapeliä valtion hallinnasta – voi jakaa muutamaan keskeiseen vaiheeseen AKP:n aikakaudella.

Ensimmäisellä kaudella (2002-2012) АКР ja Gülen-liike muodostivat islamilais-konservatiivisen strategisen kumppanuuden, jonka yhteinen vihollinen oli sekularismiin sitoutuneet “vanhan Turkin kannattajat eri valtionhallinnon lohkoilla. Nämä voimat AKP pyrki korvaamaan omilla kannattajillaan ja
gülenisteillä. Lisäksi Gülen-liikkeeseen kuuluneet juristit nostivat perusteettomia oikeusjuttuja sekulaareja toimijoita vastaan ja passittivat heitä vankilaan.

AKP:n ja Gülenin sukset menivät kuitenkin pahasti ristiin. AKP katsoi, että Gülen hamusi liikkeelleen lisää valtaa puolueen kustannuksella vaatimalla esimerkiksi kiintiöitä eri hallinnonaloilla.

Gülenistit vastasivat tähän tuomalla oikeuden arvioitavaksi laajan korruptiovyyhdin, johon monet keskeiset AKP-vaikuttajat ja koko Erdoğanin lähipiiri olivat sekaantuneet. Tästä alkoi valtiosta käytävän taistelun seuraava vaihe. Tällä kertaa kyse oli kahden islamilaisen ryhmän keskinäisestä valtataistelusta.

“Ennen valtataistelun viimeisimpien vaiheiden kuvausta on kuitenkin tarpeen arvioida vielä muutamia muita АКР:n valtakauden ilmiöitä ja virtauksia. Pyrkiessään varmistamaan valtansa yhdessä Gülen-liikkeen kanssa АКР ryhtyi puhdistamaan valtionhallintoa epälojaaleiksi katsomistaan toimijoista. Tämä kavensi AKP:n kannatusperustaa, samalla kun puolue nojasi yhä enemmän konservatiivisiin äänestäjiin rakentamalla infrastruktuuria, tarjoamalla parempia palveluita ja tekemällä islamilaista identiteettipolitiikkaa.”

Jälkimmäisestä on Alarannan mukaan hyvä esimerkki se, että vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen esiin nousivat moraalikysymykset (alkoholi, naisten pukeutuminen, sukupuolten välinen julkinen kanssakäyminen), minkä lisäksi tasavallan länsimaalaistamiseen sitoutunutta vanhaa eliittiä ryhdyttiin kuvaamaan kansan sortajiksi.

Alaranta on usein televisiossa ja radiossa asiantuntijana. ( Linkistä radio-ohjelmaan Brysselin koneesssa Yle Areenassa )

Viime kuukausina Turkki on näin päässyt osoittamaan, kuinka se alueellisena suurvaltana kykenee ylläpitämään armeijaa oman alueensa ulkopuolella Syyriassa.

Merkittävin syy Syyriaan asettumisessa oli kuitenkin Rojavan PKK-liitännäisen kurdialueen autonomian murskaaminen. Tällä tavalla vuoden 2018 aikana muodostunut Turkin ’’protektoraatti” Syyriassa kantoi mukanaan Turkin ulkopolitiikan vanhoja ja uusia elementtejä.

Vanhempaa toimintatapaa edustavat Alarannan mukaan PKK-operaatiot rajojen ulkopuolella, kun taas kotimaisen islamilais-konservatiivisen valtioprojektin levittäminen naapurimaahan sekä sunni-islamististen ryhmien rahoittaminen omien rajojen ulkopuolella olivat selvästi uusia, nimenomaan АКР:n aikakaudella syntyneitä pyrkimyksiä.

“Syyria ei suinkaan ole ainoa Lähi-idän maa, jonka sisäpolitiikkaan АКР:n johtama Turkki on sotkeutunut, sillä maa on tukenut niin Egyptin, Libyan kuin Tunisiankin muslimiveljeskuntapuolueita merkittävällä tavalla. Tämän lisäksi Turkki on sekaantunut Irakin asioihin tukemalla maan turkmeeniryhmiä ja vastustamalla Kurdistanin itsenäisyyttä.”

Kirjeessään Putinille Berg sanoi osuvasti autoritaarisuuden heikkouksista. Alaranta toteaa, että  alkuaikoinaan yhteiskunnalliset ristiriidat ylittäväksi voimaksi kuvattu AKP on muuttunut puolueeksi, joka rakentaa kannatuspohjaansa ristiriitoja korostamalla.

Erdoğania ei saa Turkissa arvostella. Suomessa politiikassa olevan on kestettävä julkisuutta: “Käräjäoikeuden mukaan kirjoituksessa ei ole kannustettu väkivaltaisuuksiin taikka uhattu ketään.” Oikeuden päätöksestä kertova YLEn uutinen liittyy tapaukseen, jossa Suomessa asuva Turkin kaksoiskansalainen on asetettu Turkissa syytteeseen reilut kolme vuotta sitten julkaistusta Facebook-tilapäivityksestä. Turkki esitti Suomelle virka-apupyynnön miehen kuulemiseksi.

**

YLE Ykkösaamu: Millainen mies on Recep Tayyip Erdoğan –  UPI:n Toni Alaranta ja Ylen ulkomaantoimittaja Tom Kankkonen. Juontajana Marjo Näkki

YLE Politiikkaradio Turkin presidentti puhuu toistuvasti “kaksinaamaisesta lännestä”. Miten tähän pitäisi lännessä suhtautua?Haastateltavana kirjailija, toimittaja Tom Kankkonen. Toimittajana Linda Pelkonen.

Lauri Tainion arvio Alarannan Turkki-kirjasta Acricola-verkoston sivuilla.

Annelinkirjoissa – Anneli Kajanto arvioi: Tom Kankkosen – Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa