Kirja-arvio: Trump, Putin, Merkel ja Suomi

Maailmanpolitiikan kiemurat ovat aikalaisille usein mysteeri – tapahtumat etenevät väistämättä omalla painollaan. “Ajankohtaiskirjan kirjoittaminen on aina riskialtista”, kirjoittavat diplomatian ammattilaiset, joiden tuore teos koostuu kolmesta laatijansa näköisestä esseemäisestä analyysistä. Ministeri Jaakko Iloniemi kirjoittaa Yhdysvalloista, suurlähettiläs emeritus René Nyberg Venäjästä ja lähetystöneuvos Petri Hakkarainen Saksasta. Kirjan kruunaa pohdinta J.K. Paasikiven perinteisestä kohtalon kolmiosta ajankohtaisesti Washingtoniin venytettynä: Suomen kohtalon nelikulmio. Päätösluvun voi lukea täältä.

Trump, Putin, Merkel ja Suomi (Otava) on hyvin kirjoitettu, tiivis työ, joka on samalla oppikirjamaisen tarkka, vaikka ei kuitenkaan liian sormi pystyssä osoitteleva, vaan maailmanpolitiikasta ja Suomen asemasta kiinnostuneelle erinomainen kertaus pikantteine yksityiskohtineen. Yksittäisten asioiden nostaminen esiin kirjasta ei tee oikeutta kokonaisuudelle, mutta houkuttelee toivottavasti lukemaan.

Kokeneet kirjoittajat osaavat muistuttaa historiasta jota on tunnettava silloinkin, kun kommunikoidaan suoraan äänestäjille ja perinteinen media kilpailee sosiaalisen median kanssa. Ajankohtaiset kriisit Ukrainassa ja Syyriassa ovat seurauksia vuosien aikana tapahtuneesta kehityksestä. Maailman taloutta vakauttavat sopimukset.

Vain muutaman vuosikymmenen aikana on Eurooppa muuttunut ja Venäjän kanta kehitykseen vaihtunut. Yhdysvaltojen kansainvälinen rooli perustuu pitkälle sen liittolaistensa kanssa tekemään yhteistyöhön, mutta silti Trumpin Yhdysvalloissa silmätikuksi on otettu Saksa, joka käyttää sen mukaan väärin asemaansa, ja on ollut mukana lamaannuttamassa taantuneita teollisuusalueita.

Jokaisessa maassa on omat poliittisen arjen periaatteensa. Tunteisiin voidaan vedota monin tavoin, mutta jokainen poliitikko tai jo vallan huipulle kivunnut ymmärtää sen, että yksinkertainen viesti on tehokas. Jos historia vaikuttaakin toistavan itseään, ei suoria paralleeleja voi vetää, vaikka joitakin toistuvia tapahtumakulkuja saattaakin olla mahdollista havaita.

Me suomalaiset pidämme Venäjää uhkana, seuraamme Ruotsia, teemme kauppaa Saksan kanssa ja ihailemme kaukaa Yhdysvaltoja. Se ei ole uutinen, että kansalaiset ovat kääntäneet kasvonsa eliiteille, jotka tietenkin pyrkivät pitämään kiinni asemastaan niin kuin vain kykenevät, mutta Euroopassa äärioikeiston paine pakottaa hallitukset reagoimaan. Eliitin vastustaminen varmisti Yhdysvalloissa presidentin valinnan, ja Venäjällä kansalaisten vapaudesta huolestuneet puhuvat jo diktatuurin muodostumisesta.

Nyt meidän on elettävä Yhdysvaltojen kanssa, joka ei edusta toivetta paremmasta, optimistista tunnelmaa ja tulevaisuuden uskoa. Euroopassakin uskoa koetellaan. Mutta siinä missä Ranskan presidentti voi siirtyä sivuun, ei Saksan liittokanslerilla ole samaa mahdollisuutta, vaan vastentahtoisen johtajan roolin karistaminen on ollut yksi hänen ja Saksan keskeinen tehtävä Euroopan pitämiseksi kuosissa ja oikeistofasismin esiinmarssin estämisessä.

Venäjä on vaipunut syvään autoritarismiin, vaikka sen johtajien toimien laillisuuden vuoksi maassa aiotaan järjestää presidentinvaalit vuonna 2018. Tiedämme, että Venäjä ei ole oikeusvaltio, ja näemme sen kuinka median manipulointi on varma merkki mielivallan kasvusta ihan yhtä selvästi kuin ulkopolitiikan toteuttaminen myös väkivalloin.

Georgian provosoima sota vuonna 2008 ei vielä ollut René Nybergin mukaan käännekohta Venäjän ja lännen suhteissa, vaikka se jätti syvät jäljet Venäjän naapurimaihin.

“Se oli myös sota, joka viimeistään osoitti Putinille, etteivät asevoimat kykene suoriutumaan annetuista tehtävistä. Asevoimien reformin tulokset näkyivätkin seuraavassa koitoksessa, Ukrainan sodassa, sekä Venäjän liittyessä Syyrian sotaan vuonna 2015.”

Toisaalta Jaakko Iloniemi korostaa, että läntinen pallonpuolisko on 1820-luvun alkuvuosista saakka ollut aluetta, jossa Yhdysvallat ei ole sietänyt ulkopuolisten, käytännössä eurooppalaisten valtioiden ylivaltaa.

”Monroen oppi elää edelleen. Muualla maailmassa Yhdysvalloilla on sotilaalliset liittolaisensa ja taloudellisissa asioissa sopimuskumppaninsa. Se missä määrin Yhdysvallat on kulloinkin ollut valmis laajentamaan sopimuksiin perustuvaa vastuualuettaan, on vaihdellut melkoisesti.”

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa luotaavan kirjan arvo on käytännön kokemuksen ja historian jatkuvuuden korostumisessa. Päivittäisen elämämme uutistapahtumat tarvitsevat taustoitusta. Ihmisten on kyettävä luottamaan heille tarjottuun tietoon, sillä ei maailmaa johdeta pelkkien mielipiteiden varassa, vaikka juuri nyt miljoonista ihmisistä tuntuu oikealta hyväksyä se, mitä Twitterin 140 merkissä kerrotaan sen enempää miettimättä, mitä samalla jää sanomatta.

Tiedotusvälineiden merkitystä ei pidä vähätellä sen vuoksi, että Yhdysvaltojen presidentti Donald J.Trump ei enää yllätä kertoessaan oikeistolaisen ja konservatiivisen FOX-kanavan tietoihin tukeutuen edeltäjänsä salakuunnelleen häntä. Tai jos ei asialla ollutkaan Barack Obama, joku oli. Ehkä brittitiedustelu. Älytöntä, sanoo järki, mutta siitä ei ole kyse. Presidentti on tosissaan.

Perinteinen diplomatian kieli on toisenlaista kuin Trumpin sosiaalisessa mediassa visertämä. Diplomaatit ja valtiomiehet tuppaavat puhumaan toisille kaltaisilleen, ja siksi nyanssit ovat olleet vaikeasti muille avautuvia. Näitä viestejä ovat vuosien varrella tulkinneet niin historioitsijat kuin journalistit. Muodollisesti kohtelias teksti voi olla vastaanottajasta hyvinkin kolea, jos tietää miten pitää kirjoittaa. Trump tietää sen, mitä hänen pitää kirjoittaa omille kannattajilleen ja viihdettä janoaville, koska nämä odottavat presidentiltään luokatonta tekstiä.

Valtiojärjellä käsitetään paljon enemmän kuin yksittäisen, vaikutusvaltaisenkaan, johtajan sanomisilla. Ennen Trumpin twiittauksia saimme lukea ivaa ja kyynisiä purkauksia esimerkiksi Venäjän ulkoministeriltä tai tämän johtaman ministeriön tiedottajalta. Eikä kovin paljon edellisistä ole jäänyt jälkeen Iso-Britannian nykyinen ulkoministeri Boris Johnson EU:n kritiikissään.

Ei siis ihme, että niin moni on vakuuttunut EU:n yhtenäisyyden korostamisen olevan entistä tärkeämpää maailmassa, jossa maanosamme rauhaa ovat järkyttäneet brexit, brittien päätös erota yhteisöstä, Trumpin lausunnot omaa etuaan ajavasta Saksasta, ja Venäjän avoin pyrkimys lyödä kiilaa Euroopan poliittiseen tasapainoon tukemalla äärioikeistoa.

Yhdysvaltojen ja tavallisesti “vapaan maailman” johtajaksi nimitetty Trump on twiittauksillaan muuttanut monen ihmisen näkemyksen arvokkaasta ja poliittisesti korrektista puheesta. Vielä on kuitenkin odotettava, mitkä ovat varsinaisia käytännön toimia, ja kuinka presidentin henkilö vaikuttaa laajemmin maailmaan.

**

Ministeri Iloniemi kirjoittaa siitä, kuinka Donald Trump on luonnehtinut itseään yhtäältä ”diilin tekijäksi”, toisaalta taistelijaksi. ”Killer” eli tappaja on sana, jota Iloniemi kertoo Trumpin isän käyttäneen pojastaan. Ja vaikka sana ”killer” ei amerikkalaisessa kielenkäytössä ole yhtä ehdoton kuin suomenkielessä, ei se ole mikään hellyttelynimikään.

Sisäpolitiikassa on jo nähty käytännössä se, mitä oli odotettavissa Trumpin virkaanastujaisten puheesta: presidentin ja kongressin välillä mitellään voimia monessa asiassa siitä huolimatta, että republikaanina valittua presidenttiä ja kongressin enemmistöä yhdistää sama puoluekanta.

”Toisaalta Trump on korostanut, että hänen vaalikampanjastaan syntyi kansanliike. Mikä toistaiseksi vielä vailla selkeätä hahmoa olevan kansanliikkeen rooli tulee olemaan, se on vielä arvoitus.”

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan linjauksia on tietysti myös vielä ennustettava. Se toki on selvää, että mikään suurvalta ei voi toimia ilman ulkopoliittista doktriinia. Yhdysvaltojen tapainen supervalta tarvitsee välttämättä ulko- ja turvallisuuspoliittisen oppirakennelman voidakseen viestittää ystävilleen ja vastustajilleen sen, mihin Yhdysvallat itse pyrkii, mitä se ystävilleen tarjoaa tai niiltä odottaa, ja miten se aikoo etujaan varjella. Doktriini on tarpeen myös liittovaltion sisäisen koordinaation vuoksi

Aseriisuntaa vuosikymmenet seurannut Nyberg muistuttaa, että Venäjän ja lännen välirikon seurauksena koko asevalvontaprosessi on hiipunut. Irtisanomalla vuonna 2016 sopimuksen, joka mahdollistaa asekelpoisen plutoniumin muuntamisen ydinpolttoaineeksi, Venäjä antoi nykyiselle asevalvonnalle symbolisen kuoliniskun.

Nybergin mielestä historia ei kuitenkaan ole päättynyt, vaan mikäli Trumpin hallinto ryhtyy määrätietoisesti modernisoimaan ydinpelotettaan, herännee myös Venäjän kiinnostus asevalvontaan uudestaan. Strategisia aseita rajoittavan START-sopimuksen voimassaoloaika päättyy vuonna 2021.

”Imperiumin menettämisen haamusärystä huolimatta Venäjä on yhä omakuvassaan suurvalta. Valtavasta maapinta-alastaan huolimatta Venäjän suurvalta-asema perustuu kuitenkin vain sen ydinasepotentiaaliin ja valmiuteen käyttää aseellista voimaa, kuten on koettu Syyriassa. Venäjän ydinpelotteen keskeinen ja yleisen alivoimaisuuden määrittelemä tehtävä on taata, ettei Moskovaa voida pakottaa toimimaan sen tahdon vastaisesti.”

Iloniemi muistuttaa, että Yhdysvaltojen viime vuosikymmenien historiassa on nähty useita tapauksia, joissa kenraalit ovat hillinneet sotaisia siviilipoliitikkoja ja varoitelleet heitä asevoiman kevytmielisestä käytöstä.

”Sotilaat ovat ymmärtäneet siviilejä paremmin, millaisia riskejä, niin poliittisia, sotilaallisia kuin taloudellisiakin, liittyy asevoiman käyttöön. Naton Euroopan joukkojen komentaja kenraali Bernard W. Rogers totesi asian tiiviisti: Kyllä minä sen tiedän, miten mennään sisään, mutta en sitä, miten sieltä päästään pois.”

Yhdysvallat on syystäkin joutunut myös kovan arvostelun kohteeksi sotilasmahtinsa osoituksista niin Afganistanissa, Irakissa kuin neljäkymmentä vuotta sitten myös Vietnamissa.

**

Siinä missä Trumpilla on twiitteineen suora yhteys kansaan, on Venäjän johtajalla Vladimir Putinilla television välityksellä mahdollisuus vaikuttaa yleiseen mielipiteen muodostukseen.

Venäjän 1990-luvun todellisuus osoitti, että liittyminen Neuvostoliiton jälkeen läntisen sivistyksen piiriin edellytti läntisten arvojen ja normien omaksumista sekä valmiutta integroitua ainakin osittain läntisiin rakenteisiin, mikä kävi lopulta ylivoimaiseksi. Siksi välttämättömyydestä piti tehdä hyve.

Me tiedämme melko hyvin, miten maan keskusjohtoisen television uutistarjonta toimii ja on toiminut koko kuluneen 2000-luvun. Vaikka Putin on pysynyt poissa sosiaalisesta mediasta, on hän joutunut kohtaamaan väkijoukon, jonka verkkokeskustelu on saanut liikkeelle. Putinin kannatus alkoi pudota.

Vuodenvaihteen 2011-2012 mielenosoitukset antoivat sysäyksen koventaa komentoa Venäjällä ja olivat osaltaan pohjana kehitykselle, jonka vuoksi Venäjä miehitti Krimin ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainassa vuonna 2014, jolloin keskitetty propagandaoperaatio eristäytymisen etujen puolustamiseksi sai nopeasti kyynisiä neuvostomaisia piirteitä.

”Sen sävy muuttui aggressiivisen lännenvastaiseksi ja erityisen anti-amerikkalaiseksi. Keskiöön nousi vahvan valtion merkitys sivilisaatioiden välisessä taistelussa. Lännen rappion vastakohdaksi Venäjän kansalliseksi ideaksi nostettiin patriotismi ja ortodoksisen uskonnon edustamat perinteiset kristilliset arvot.”

Nyberg kuvaa Venäjän rakentavan politiikkaansa tilanteessa, jossa sen sisäpolitiikka elää omassa maailmassaan: ”Aggressiivinen media välittää kuvaa vihollisten saartamasta Venäjästä. Tositelevision keinoin se pitää katsojat pauloissaan loputtomalla geopoliittisten katastrofien uutisvirralla, jota eri kanavien ankkurien kilpalaulanta kärjistää.”

Toisin kuin neuvostoaikana nyky-Venäjän tiedotustoiminta ei vaikene ulkomaailman tapahtumista tai Venäjään kohdistuvasta arvostelusta, joskin ne välitetään valikoiden ja toimitettuna. Tosiasioiden räätälöinti muokkaa tehokkaasti mielipiteitä. Menetelmä perustuu faktan ja fiktion taitavaan sekoittamiseen.

Mielipidemuokkauksen sisäpoliittinen tehtävä on varmistaa, ettei maahan synny Kremlin valvonnan ulottumattomissa olevaa poliittista liikettä. Oman lukunsa muodostaa Venäjän näkyvä läsnäolo sosiaalisessa mediassa. Venäjän tietoteknisestä alivoimasta huolimatta muun muassa teollisen mittakaavan saanut trollaaminen tuntuu kaikissa kohteiksi valikoituvissa maissa, myös Suomessa.”

Nettiprovosointi on kuitenkin vain yksi taktinen keino. Ulkomailla tavoitteena on erityisesti RT-kanavan avulla tehdä kaikesta tiedosta epäluotettavaa tarjoamalla vaihtoehtoisia tulkintoja, jotka nekin koko ajan muuttuvat tarpeen mukaan. RT-kanavan nimi oli aluperin Russia Today, mutta sen suoraa yhteyttä Kremlin komentoon on pyritty hälventämään lyhenteellä. Kanavan tapaa esittää asioita ei syyttä ole verrattu FOX:n tyyliin jopa vaihtoehtoisen totuuden torvena.

Nyberg muistuttaa että tämä on sitä “totuuden jälkeistä” aikaa. Pyrkimyksenä on kyseenalaistaa riippumaton viestintä. Orwellilainen uuskieli helpottaa tiedon manipulointia. Neuvostokaikuja edustaa tarvittaessa nopeasti vaihtuva viholliskuva sekä peittelemätön kyynisyys. Sekä Britanniassa että Saksassa vuoden 2016 sanaksi valittiin post-truth/ postfaktisch.

**

Saksan painoarvo niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella on Saksan Angela Merkelin tähänastisella valtakaudella dramaattisesti kasvanut. Toki vuosituhannen alun ”Euroopan sairaan miehen” taloudellista tervehtymistä nykyiseen huippukuntoonsa pohjustettiin jo aiemmin. Tänään Saksa puhuu Euroopan suulla.

Genevessä tätä nykyä työskentelevä diplomaatti, historioitsija Hakkarainen arvioi, että Donald Trump on temperamentiltaan arvaamattomana vielä kauempana  Merkelistä kuin Vladimir Putin: keskinäisen kunnioituksen rakentaminen on pitkän työn takana, luottamuksesta puhumattakaan.

Hakkarainen muistuttaa, että pintakuohua syvemmällä on selvää, ettei Saksa halua ehdoin tahdoin uhrata tärkeintä ja pitkäkestoisinta liittolaissuhdettaan. Yksi mahdollinen yhteistyöalue voisi olla Trumpin Valkoisen talon ulkopoliittisen agendan ehdottomaan kärkeen nostettu ”islamilaisen valtion” (Isis) ja terrorismin vastainen taistelu. Kirjoittaja päättelee, että vaikka sitä koskevien puheiden sävyt ovat kovin erilaisia, koskettaa terrorismi nyt myös Saksaa aiempaa omakohtaisemmin.

Keskeistä on joka tapauksessa talous. Hakkarainen muistuttaa, että Yhdysvalloista kuuluvat äänet on sovitettava Euroopan sisäiseen keskusteluun yhteisestä vastuusta vastuista Englannin tuottaman yllätyksen jälkeen. Uutta Saksan EU-politiikassa brexit-shokin jälkeen on ollut yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan aiempaa voimakkaampi painottaminen. Mediaotsikot eurooppalaisesta armeijasta ovat olleet turhan raflaavia, mutta selvä rytminmuutos on nähtävissä.

”Saksan näkökulmasta kyse on ainakin alkuun enemmän jäsenmaiden välisen yhteistyön tiivistämisestä kuin kompetenssin siirtämisestä nykyisille tai uusille EU-toimielimille. Saksa on sopivan kohteliaasti tukenut EU:n korkean ulkopoliittisen edustajan Federica Mogherinin pyrkimyksiä ja tämän johdolla laadittua unionin uutta globaalistrategiaa, mutta todelliset aloitteet ovat syntyneet perinteisellä Saksa–Ranska -akselilla.”

Brexit-kansanäänestyksen jälkeen saksalaiset ovat ranskalaiskollegojensa kanssa kehottaneet Eurooppaa liikkumaan kohti ”turvallisuusunionia” ja ”puolustusunionia”. Tavoitteena on vahvistaa eurooppalaisia puolustusrakenteita välttäen kuitenkin päällekkäisyyksiä Naton kanssa. Uutta vauhtia keskustelulle ovat tuoneet Atlantin takaa kuuluneet lausunnot, joissa Natoa on luonnehdittu aikansa eläneeksi. Saksalle on silti selvää, ettei EU:sta ole Naton korvaajaksi.

Heinäkuussa 2017 Saksa isännöi itse G20-huippukokousta Hampurissa.

”Erityisesti G20-yhteydessä on kiinnostavaa tarkastella Saksan, Yhdysvaltain ja Kiinan välistä dynamiikkaa. Merkelin kaudella Saksan ja Kiinan väliset yhteydet ovat tiivistyneet entisestään, vaikkei arvoihin liittyvältä hankaukselta siinäkään suhteessa ole vältytty. Kiinan presidentti Xi Jinping esiintyi tammikuussa 2017 Davosissa ja Genevessä korostetun rakentavasti sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen puolustajana ilmastopolitiikasta vapaakauppaan.”

Johtopäätöksenä on se, että jos Kiina osoittautuu sanojensa mittaiseksi ja Yhdysvallat puolestaan Trumpin johdolla jatkaa Kiinan aggressiivista haastamista liberaalien arvojen vastaisella tavalla, voi edessä olla todella merkittäviä liikkeitä Saksan strategisissa kumppanuuksissa. Yhteistä saksalais-amerikkalaista säveltä on kaikista eroavaisuuksista huolimatta haettava jo ennen näitä monenkeskisiä huippukokouksia.

Kirjan mennessä painoon Hakkarainen oletti, että Merkelin ja Trumpin ensimmäinen kohtaaminen olisi ollut luvassa viimeistään kevään G7-huippukokouksessa Italiassa. Liittokansleri Merkelille avautui kuitenkin mahdollisuus tavata Trump jo maaliskuun puolivälissä. On arveltu, että Trumpia kiinnosti saada Merkeliltä ensikäden tietoa Putinista. Vastaavasti Putin saanee jo lähiaikoina kuulla valituin osin siitä, miten Merkel ja Trump etenivät keskusteluissaan. Putinin ja Merkelin tapaamisesta lähiaikoina on jo tiedotettu.

**

Trump, Putin, Merkel ja Suomi -teos täydentää sitä kuvaa, jonka tiedotusvälineet meille antavat. Osaltani tunnistan sen, että kuva kylmän sodan ajan supervaltioista on yleensä vino, koska olen seurannut maiden kehitystä vuosia vapaamielisen median kautta. Meille todistetaan eri tavoin, että vino kuva ei ole koskaan kertonut kansasta. Tähän suoraan kansalle puhumisen saumaan osuvat siksi nyt niin oikeistopopulistit Euroopassa kuin ”trumpilaiset” ja putinistitkin. Kaikkia heitä löytyy maailman eri kolkilta. Myös Suomesta. (Lainausmerkeissä otteita kirjoittajien yhteisestä osuudesta.)

“Amerikkalaisesta näkökulmasta Suomi ei kuitenkaan kuulu samalla tavoin tärkeisiin maihin kuin Natomaat, joista Yhdysvallat kantaa myös osavastuuta. Suomi on kuitenkin Itämeren alueella vakautta ylläpitävä tekijä, mistä hyötyvät niin Yhdysvaltojen liittolaiset kuin liittoutumattomatkin. Suomen politiikan vakaus on myös Venäjän etujen mukaista.”

Mahtimaat keskustelevat taloussuhteista, mutta muistakin asioista on puhuttava, vaikka molemmissa toisen maailmansodan voittajavaltioissa poliittisen järjestelmän kriisi on käsin kosketeltava. Laillisuusperiaatteiden rapautumisen pelko ei ole vain Venäjän huoli.

”Suomi on Venäjän johdolle pieni tai keskikokoinen kysymys. Silti suhteiden monipuolisuus on huomattava. Yhteys Venäjän poliittiseen johtoon on perinteisesti ollut Suomen ulkopolitiikan keskiössä. Erityisen vaativaa yhteydenpito on tilanteessa, jossa lännen välit Venäjään ovat rikki.”

Talous kehittyy eikä kansainvälinen lainsäädäntökään näyttäydy kaikille reiluna: suuryrityksillä vaikuttaa olevan valtaa yli kaikkien rajojen. Onko siis vain ihmisillä, valtiojohtajilla, merkitystä? Yleensä vastauksia haetaan niin teorioista kuin vanhoista tapahtumista tai trendeistä.

“Saksan parempaan tuntemiseen tarvitaan kielitaitoa. Tiedot saksan suosion laskusta suomalaisten koulujen kieltenopetuksessa ovat hälyttäviä. Brexitin jälkeisessä Euroopassa saksan kielen asema tuskin heikkenee. Kieli on myös avain laajempaan maailmankuvaan, sillä saksalainen laatumedia on Euroopassa omaa luokkaansa.”

Vaikuttaa siltä, että oikeistopopulismin vääjäämätön kehitys sai kolauksen Hollannin vaaleissa, joissa ihmiset äänestivät vilkkaasti. Eliitti on vastedeskin erkaantunut kansasta, joka kokee olonsa epävarmaksi. Demokratian mekanismeihin kuuluu myös, että valtaan voi nousta ihmisiä, joihin petytään raskaasti.

“Poliittisen debattikulttuurin eroista huolimatta Suomen ja Ruotsin uhkakuva on sama. Se konkretisoituu sotilaallisen jännityksen kiristymiseen Itämerellä ja siihen liittyviin riskeihin. Venäjän näkökulmasta Itämeri on kokonaisuus, jonka sotilaallinen kehitys vaikuttaa sekä Pietariin että Murmanskiin.”

**

Tuore EVA:n elvitys kertoo, että  kysyttäessä suomalaiset sanovat muun muassa, että heidän mielestään maailma ja kansainvälinen tilanne ovat muuttuneet vaikeasti ennakoitavaksi. Selvityksestä nousee esiin se, että Venäjän toimet arveluttavat aiempaa useampaa, samoin Yhdysvaltain. Tällaisessa tilanteessa suomalaiset hakevat vakautta EU:sta, ja on luontevaa koettaa ymmärtää sitä, miten yhteistyöhön suhtaudutaan meidän suomalaisten kannalta merkittävissä isoissa valtioissa.

Enemmistö suomalaisista haluaa pitää kiinni EU:sta eikä toivo muidenkaan maiden eroavan unionista. 55 % suomalaisista toivoo Iso-Britannian luopuvan päätöksestään jättää EU, kun taas 21 prosenttia pitää brexitiä oikeana ratkaisuna. Tiedot käyvät ilmi vuoden 2017 arvo – ja asennetutkimuksesta Kumous kunnissa.

Muita arvioita:

YLE/ Riikka Uosukainen

Kolme tarinaa Trumpista, Putinista ja Merkelistä

MTV /

Veteraanidiplomaatti: Suomen ei tarvitse arvioida USA-suhdettaan uusiksi