Näin minusta (melkein) tuli putinisti

Kun Venäjän presidentti kiikuttaa kahvia amerikkalaiselle ohjaajalle, ja varoittaa ojentaessaan kuppia, ettei seassa ole sokeria, ollaan tärkeimpien asioiden parissa. Presidentti on valmis näyttelemään ja tekee sen hyvin. Omaksi edukseen, tietysti.

Kohtaus on käsikirjoitettu amerikkalaisen ohjaajan Oliver Stonen ”Putinin haastattelut” sarjan viimeiseen eli neljänteen jaksoon.

Katsojaa on kuljetettu jo yli kolmen tunnin ajan erilaisten aiheiden kautta kohti draaman huipentumaa. Kahden vuoden aikana koottu 30 tunnin haastatteluaineisto on purettu ja paketoitu ja pantu rusettiin vasta kun meille näytetään, kuinka Stone ja presidentti Vladimir Putin kättelevät ja halaavat tunteikkaasti.

Neljännen tunnin päättävät kuvat siitä, kuinka Oscar-ohjaaja ja käsikirjoittaja Stone ja kuvausryhmä jäävät patsastelemaan yhteen haastattelussa aiemminkin taustalla nähdyistä upeista saleista. Putin katoaa yhdessä pressisihteerinsä Dmitri Peskovin kanssa kulisseihin – Kremlin syövereihin. Peskovia on Putinin mukaan syyttäminen siitä, että koko dokumenttisarja edes tehtiin. Putin kertoi asiasta Dožd-tv:n välittämässä uutisessa.

Ollakseen dokumentti, jota katsoessaan Putin kertoo nukahtaneensa, Stonen ja Putinin hankkeesta puhutaan paljon. Minusta elokuvassa on puolensa ja oma jännitteensä syntyy siitä, että se näytetään tehdyksi liikkeessä – muun päiväohjelman lomassa, niin kuin Putin on kertonut. Illuusio vahvistuu.

Yhtenä monien kriitikkojen joukossa The Guardianin Dominic Rushe arvioi, että kremlologit ovat ponnistelleet kovasti selvittääkseen, mitä voimme oppia, jos mitään, Putinin ja Venäjän roolista Ukrainassa, kyberhyökkäyksistä tai Syyriasta. Ne ovat kaikki aiheita, jotka ovat saaneet asiantuntijat uppoutumaan dokumenttiin löytääkseen merkittäviä yksityiskohtia tästä erittäin liukkaasta valtiomiehestä.

Tavalliselle katsojalle sen sijaan on huimaavaa päästä seuraamaan Putinia tuntikausia niin läheltä.

Viime vuosina venäläiset televisiokanavat ovat näyttäneet auliisti Stonen elokuvia. The New Times -sivustolla Ivan Davidov muistuttaa, että ohjaaja tietenkin toteuttaa omia poliittisia ja taiteellisia visioitaan provosoidessaan USA:n poliittista eliittiä mutta hänen filminsä asettuvat luontevasti venäläisen propagandan rattaisiin. Niinpä venäläiset ovat voineet nähdä mm. filmit Ukraina Tulessa (siinä Maidanin jälkeinen Ukraina esitetään uusnatsien perintönä) ja The Untold History of the United States (kertoo USA:n satavuotta kestäneistä pyrkimyksistä kontrolloida koko maailmaa tukemalla terroristisia hallituksia ja kehittelemällä sotia).

Stone ei peittele, että hänen mielestään Venäjä on Ukrainassa syystä ja että hän pitää myös Putinista. Liekö tunne molemminpuolinen niin kuin Moskovskie Komsomoletsin jutussa kirjoitettiin tuoreeltaan.

Kuinka sopivasti Stone nyhtää tietoja: Putin on paitsi suurvaltajohtaja myös isoisä. Tästä ei Venäjällä ole puhuttu. Mikä on amerikkalaiselle sallittua, ei ikinä olisi mahdollista venäläiselle ohjaajalle. Lapsenlapsista puhuminen on pienoinen sensaatio ja totta onkin, että jos eeppisen Leviathan-elokuvan ohjaaja Andrei Zvjagintsev puhuisi samalla tavalla Venäjästä kuin Stone puhuu Yhdysvalloista, meillä olisi edessämme jotain ennen kuulumatonta.

Kuka yksinvaltias voisi moista sallia? Autoritaarinen demokraatti?

Stone on seurannut Putinia jo vuosia. Life-verkkosivusto alkoi raportoida elokuvahankkeen etenemisestä vuonna 2016, mutta lehdelle 70-vuotias ohjaaja kertoi ajatuksen vaihtoehtoisen Venäjän-kuvan kertomisesta syntyneen vuonna 2014 Ukrainan sodan alettua.

Tarkemmin ajatellen Putin tarjoilijana ei oikeastaan yllätä katsojaa. Olemme nähneet hänet erilaisissa keksityissä rooleissa. Milloin pelastamassa harvinaisia kurkia, milloin ratsastamassa ilman paitaa. Stonen haastatteluissa koetetaan tehdä kaikki hieman sivistyneemmin.

Propagandan perusteisiin kuuluu toisto. Putinin kohdalla on jotenkin vaikea ymmärtää se, miksi absurdeilta vaikuttavia kuvaussessioita tehdään niin monia.

Ennen kahvitarjoilua oli jo haastattelujen siirtymissä näytetty, kuinka presidentti vie sattumalta Stonen virkahuoneensa viereiseen tilaan, jossa seinälle ripustamista odottaa maalaus Putinin isästä nuorena merimiehenä Krimillä.

Hieman aiemmin olleessa kohtauksessa Stonen ja Putinin yllätykseksi televisiossa näytetään juuri heidän ohi kävellessään Putinin kuulua puhetta Münchenin turvallisuuskokouksessa vuonna 2007, jossa tämä yllätti kertomalla maailman olevan enemmän kuin Yhdysvallat muille sanelee.

Venäjä on jo hyvän aikaa liukunut kohti alati degeneroituvaa tilaa. Siinä valtiojohtaja vaikuttaa yhä useammin henkilöltä, joka järjestelee vaikka siperialaisperheen asioita, kun niistä hänelle kerrotaan. Monet kansalaiset eivät enää luota muihin instituutioihin kuin presidenttiinsä. Eikä tämä tunnu luottavan itseensä, koska opposition ainoa varteenotettava poliitikko, presidenttiehdokkaaksi edelleen pyrkivä Aleksei Navalnyi, on ajettu marginaaliin.

Stonen tekemien haastatteluiden pääviesti on suunnattu venäläisille – Venäjän eristäminen muusta maailmasta on myytti. Presidentti Putin tekee kaikkensa maailman hyväksi.

Suuri osa ihmisistä osaa erottaa, niin Venäjällä kuin muuallakin, Venäjän valtiojohdon puheet ja tavallisten kansalaisten ajatukset muista ja omasta maastaan. Mutta kaikkien selkein sanoma Venäjällä on aina, kun se väittää muiden suhtautuvan siihen russofobisesti. Venäjän johto väittää väittämästä päästyään, että muut maat, lähinnä tietysti niiden julkinen keskustelu, kammoaa Venäjää.

Venäjää ymmärtävät tukevat tätä näkemystä avoimesti, koska haluavat vastustaa Putinin Venäjän demonisointia. Stonen elokuva viestii siitä, että Putin on tyytyväinen, koska hänellä on Stonen sanoin henkinen ote lännestä. 

Yksi oudoimmilta vaikuttavia näkemyksiä dokumentissa on Venäjän valtiojohtajan ajatus siitä, että Yhdysvalloissa Venäjää kohtaan tunnettu epäluulo olisi samanlaista kuin antisemitismi: Putinin mielestä on helppoa syyttää Venäjää. Nykyisellään tämä väite kuulostaa Putinista samalta kuin väitteet siitä, että juutalaiset ovat aina syyllisiä. Venäjän parlamentin alahuoneen duuman puhemies on mennyt vieläkin pidemmälle ja sanonut läntisen Venäjä-pelon olevan geneettistä ja patologista ja kohdistuvan yleisemminkin kaikkiin slaavilaisiin kansoihin.

Näkemys vähentää varmasti venäjäläisten intoa matkustaa ulkomaille, mutta viime vuosina yhä useampi on jäänyt muutenkin kotiin. Jos fobia on pelkoa, se voi olla tervettäkin, mutta valtaosa venäläisistä turisteista viis veisaa siitä, onko Montenegro juuri liittynyt Natoon. 

**

Stonen ja Putinin keskustelujen kokonaisuus on niin massiivinen paketti, että sinne saattaa mahtua joitakin huolimattomuudesta johtuvia virheitä, mutta enemmänkin jää sellainen kuva, että jotkut asiat on haluttu näyttää juuri sellaisina kuin ne ovat tallentuneet. Olen aivan varma, että yhden jakson loppuun jätetty Putinin kiitos saksaksi – Danke schön! ei ole jäänyt vahingossa esitysversioon.

Yhdysvalloissa Putin-haastattelujen esittäminen aloitettiin 12. päivä kesäkuuta, jolloin Venäjällä osoitettiin jälleen mieltä korruptiota vastaan ja monia oppositiohenkisiä ihmisiä pidätettiin. Navalnyi otettiin kiinni 25 päiväksi jo kotioveltaan.

Venäjällä Putin-haastattelut näytettiin maan ykköskanavalla ja viimeinen osa esitettiin juhannuksen jälkeen. Haastatteluja markkinoitiin lukemattomilla lehtijutuilla myös meillä Suomessa. Osa ennakkomarkkinoinnin videoista oli täkyjä, joihin oli helppo tarttua niin Venäjällä kuin muuallakin.

Joitakin Stonen kysymyksiä paheksuttiin ja toisissa saatiin harvinaista tietoa. Joukossa oli myös kriitikoiden mielestä provokaatioita. Näistä yhdessä Putin selitti sen, miten hän taistelulajien taitajana olisi turvassa, vaikka joutuisi homon kanssa yhtä aikaa suihkuun. Venäläisyleisö, joka ei yleensä tiedä mitään Putinin yksityiselämästä, kuuli paitsi lapsenlapsista myös siitä, ettei tyttärien ja vävyjen kanssa aina olla kaikista asioista samaa mieltä, vaikka politiikkaa ei puhutakaan.

Putinia haastatellaan Moskovassa ja Sotšissa, ilmassa ja palatseissa. Haastattelujen rytmi on iskevä, välikuvat ovat harkittuja, musiikki sävelletty tai taitavasti valittua. Ammattilaiset parhaasta päästä ovat asialla kaikilla osa-alueilla. Puheena olevat henkilöt esitellään yksinkertaisesti: grafiikka on selkeää ja tukee kuvia. 

Vanhoja kuvia ja dokumentteja on ujutettu mukaan nopeina leikkauksina. Stone hyödyntää taitavasti monia arkistomateriaaleja ja tarvittaessa esimerkiksi Yhdysvaltojen vakoiluorganisaation NSA:n tietoja vuotaneen Edward Snowdenin kohdalla näytetään pätkiä Stonen omasta elokuvasta. Elokuvan kritiikki oli Suomessa hyvää, jos ei kuitenkaan ihan ylistävää. Helsingin Sanomissa Miska Rantanen kirjoitti, että palkitun dokumentin jälkeen aiheeseen tarttunut Stone pitäytyi Snowdenin dramatisoituun tarinaan siitä, kuinka intohimoinen patriootti tekee lopulta loppu­ elämänsä kannalta uskaliaan päätöksen.

Dokumentaristi Stonen oman materiaalin sekaan sopivat ajatuksellisesti hyvin Venäjän valtiollisen propagandan lippulaivan RT:n uutispätkät. Kun puhutaan RT-kanavasta on syytä pitää mielessä, että kanavan päätoimittajan, Margarita Simonjanin mielestä ”objektiivista totuutta ei ole olemassa” ja siksi mikä tahansa valhe tai vääristely on yhtä oikeutettu julkisuuteen kuin totuuden mukaisuuteen pyrkivä faktojen tarkastuksen läpikäynyt journalismikin.

Venäjä on koettanut saada julkisen kuvansa kuntoon Krimin ja Ukrainan lännessä aiheuttaman järkytyksen jälkeen. Venäjällä Krim on käsitelty. Sankarit palkittu. Vuodesta 2014 on paljon edistytty, ja pakotteetkin on saatu näyttämään enemmän tai vähemmän juonittelulta Venäjää vastaan – ei itse aiheutetuiksi.

Stonen haastatteluihin on kerätty aineistoa kahden vuoden ajalta. Toisaalta näyttää siltä, että ensimmäiset haastattelut on tehty sellaisessa ilmapiirissä, jossa on vielä ollut ilmassa pientä epäluuloa. Vaikka Stone on kunnostautunut amerikkalaisen yhteiskunnan arvostelijana ja diktaattorien kuten Fidel Castro tai Hugo Chavez haastattelijana, on hän kuitenkin amerikkalainen, jonka maanmiehet ovat asettaneet Venäjälle ankaria pakotteita Krimin miehittämisen vuoksi.

Mutta toisaalta Stonen suositukset ovat olleet hyviä ja hänen poikansa Sean – on työskennellyt jo vuosia RT-kanavalla juontajana ohjelmassa Watching the Hawks. (Sean Stonen tuottamia dokumentteja löytyy Youtubesta )

Ohjelman katsoja näkee, että haastattelija tekee kaikkensa, jotta vastaukset sopivat kysymyksiin. Tällaisia kysymyksiä, tai pikemminkin monologeja, on useita. Ihan käsikirjoituksen mukaan tietenkin. On vaikea uskoa, että omia käsikirjoituksiaan muistilehtiöstään tavaava Stone tekisi yhtään sen vaikeampaa kysymystä kuin Venäjän valtakunnallisten uutislähetysten juontajat, jotka käytännössä vain petaavat presidentille mahdollisuuden kertoa oman näkemyksensä mahdollisimman selvästi tai laveasti riippuen tavoiteltavasta propagandan tasosta.

**

Haastatteluissa kerrataan Venäjän perusviestit hyvin sujuvasti.

*“Venäjä voi olla partneri, mutta ei ikinä vasalli.  Nato on USA:n koneisto, jolle [Pohjois-Amerikan puolustusliiton] jäsenet ovat alisteisia.“

*“Nato laajenee vaikka luvattiin, ettei se tule entistä Itä-Saksaa idemmäksi.“ 

*“Emme sekaannu koskaan toisten maiden sisäisiin asioihin. Meidän periaatteemme.“

*“Hallitsemalla mediaa voi huijata miljoonia (Ukrainassa) mutta tosiasiassa maassa tapahtui vallan anastus – se on selvää.“

**

Putin vaikuttaa itse uskovan siihen, että vain hänen johdollaan maa voi kehittyä. Ongelmallisimpia ovat ihmiset, joilla ei ole mitään halua nähdä sitä, millainen Venäjä on 25 tai 50 vuoden kuluttua. Todennäköisesti hän ei ole itsekään sitä näkemässä. Mutta millaisen Venäjän Putin voisi taata?

Venäjä on sellainen kuin se on aina ollut: arvoitus, ja siksi Putin jättää myös vastaamatta Stonen kysymykseen siitä, aikooko hän asettua ehdolle vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Mahtaako Putin tietää itsekään? Politologi, Kremlin entinen neuvonantaja Gleb Pavlovski on sitä mieltä, että 80 prosentin varmuudella Putin asettuu ehdolle. Venäjänkielisen median tuntija, faktojen tarkastussivuston päätoimittaja Aleksei Kovaljov pitää Stonen elokuvaa vaalikampanjan avauksena.

Haastatteluja katsomalla saa kuvan toisenlaisesta Putinista kuin lehtiä lukemalla. Stonen työtä voi arvioida myös miettimällä sitä, voisiko “keskustelu Putinin kanssa” löytää paikkansa historiassa samassa kuuluisien haastattelujen sarjassa, jossa on jo mm. David Frostin tekemät Richard Nixon haastattelut.

Mutta historia saattaa myös todistaa sen, että Venäjä on onnistunut, kuten Neuvostoliittokin aikanaan, löytämään ”hyödylliset idioottinsa. Näin arvioi Yhdysvalloissa tukimusta tekevä Maria Snegovaja, joka muistuttaa lähihistorian vakoilun maailmasta kertovasta kirjasta. “Comrade J: The Untold Story of Russia’s Master Spy in America” on kirja, jossa entinen neuvostoagentti Sergei Tretjakov kertoo, kuinka ammattitaitoiset vakoojat työskentelivät läntisten kontaktiensa kanssa saadakseen nämä auttamaan SNTL:ää saavuttamaan tavoitteensa. Nuo ”hyödylliset idiootit” eivät välttämättä ymmärtäneet antavansa venäläisille käyttökelpoista tietoa, vaan kuvittelivat vaihtavansa informaatiota ”liittolaisen” kanssa. Loppujen lopuksi he kuitenkin edistivät Kremlin etuja ja vahingoittivat omaa maataan. Juuri tähän on Stonekin nyt asemoitunut. Tarkoituksella tai ei, Kreml käyttää The Putin Interviews -elokuvaa omiin tarkoituksiinsa.

Todennäköisesti loppuelämänsä Venäjää johtavasta Putinista tehdään vielä lukuisia henkilökuvia. Putinin maailmassa korostuu se, että hän on vakooja, ei poliitikko. Tunnetusti vakoilijat eivät jää koskaan eläkkeelle työstään. Kun maassa hiljattain vietettiin ”Laittoman tiedustelun päivää”, Putin muistutti tuntevansa nämä ihmiset, jotka ovat ainutlaatuisia patriootteja uhrauksiensa vuoksi, nimenomaan siksi, että hän on itse osallistunut ulkomaantiedustelussa juuri tällaiseen salaiseen toimintaan.

Dokumenttia katsoessa alkaa vähitellen tarkkailla, olisiko Putinin käytöksessä ja puheissa joitain viittauksia siihen, että vallasta luopuminen olisi alkanut pelottaa. Diktaattoreille keksitään aina rooleja kansanmiehinä. Venäjä ei tietenkään ole diktatuuri, mutta siitä voidaan keskustella, onko maa demokratia ja suvereeni valtio, kuten Putin vakuuttaa useassa yhteydessä.

Usean päivän katsomisurakan jälkeen en osaa sanoa, kannattiko moiseen käyttää aikaa. Hetkittäin minä lähes uskoin Stonen johdattelemaa Putinia – vai kummin päin se nyt menikään.

(Blogin kuvituksena on kuvakaappauksia Putin-dokumentista.)