Putinin naapurissa: Tunne vie ja turruttaa

Venäjällä media on perinteisesti ollut ennen muuta tiedonvälityskanava ylhäältä alas, keskuksesta periferiaan, Moskovasta muuhun maahan. Venäjän uuden aallon toimittajista ovat julkisuudessa edelleen esillä kovimmat. Sellaiset nimet kuin Sergei Dorenko, Mihail Leontjev ja Dmitri Kiseljov muistetaan 1990-luvulta. Tuolloin heidän sanomansa oli kuitenkin vain osa vapaata mediaa. Yhteistä toimittajille oli, että he pärjäsivät kilpailluilla markkinoilla.

Aika aikaa kutakin. Tuttavani, joka opettaa Pietarissa journalismia, muistuttaa journalistisista tiedekunnista valmistuvien olevan vakuuttuneita siitä, että heidän täytyy ”olla mukana muokkaamassa yleistä mielipidettä” eli harjoittaa propagandaa.

Kun työskentelin 1990-luvun alussa Venäjällä toimittajana, tapasin ulkomaisiin tehtäviin koulutettuja ikäisiäni toimittajia. Ne kirjeenvaihtajat, jotka aiottiin lähettää töihin ulkomaille kurssitettiin Neuvostoliitossa erikseen vakoilun perusopein: miten seurataan ihmisiä väkijoukossa ja miten ammutaan eri tyyppisillä aseilla. Tehokkain koulutus propagandasta annettiin ihan kaikille journalismia opiskelleille Moskovan valtionyliopistossa.

Toimittajina työskennelleet ovat aina olleet myös halukkaita vaikuttamaan. Venäjän nykyisen ulkopolitiikan arkkitehdiksikin syystä mainittu Jevgeni Primakov oli ammatiltaan Lähi-idän tuntija ja kirjeenvaihtaja. Ennen pääministeriksi tuloaan hän oli myös Venäjän ulkoisen turvallisuuden organisaation FSB:n johtaja, kuten Vladimir Putinkin ennen kuin siirtyi presidentiksi.

Venäjän yhtenäisyyttä nakertavat toimittajat, jotka päättävät luopua urastaan.

The Guardian kertoo, kuinka Venäjän Rossija-kanavalla työskennellyt Lisa Lerer otti lopputilin, koska häntä alkoi etoa Putinin markkinointi. Lerer teki ohjelmien ennakkomainoksia muun tv-ohjelman välissä esitettäviksi. Äkkiseltään voisi ajatella, että tulevista ohjelmista kertominen ei ole propagandaa, mutta kun yhdentekevästä ohjelmasta tehdään televisiossa säännöllisesti toistuva ennakkomainos, alkaa vaikutus kertautua ja iskostua ihmisten mieliin.

Putinin henkilön korostaminen toimii

Tasoja on monia, mutta päämäärä on sama. Eri yhteyksistä tuttuja kehyksiä ja henkilökultin rakentamista. Vuonna 2007 Putin ilmestyi julkisuuteen ilman paitaa. Mies ratsasti hevosella kuin metsästäjä konsanaan jossain Altailla karhujen kanssa. Presidentillä ei ollut muuta sanomaa kuin esitellä paljasta yläruumistaan.

Vuonna 2015 Putinin julkisessa esiintymisessä siirryttiin seuraavalle tasolle, kun hänen haastatteluillaan selitettiin laajalle yleisölle, miten päätöksiä tehdään. Putin kertoi elokuvassa Krimin liittämisestä Venäjään. Elokuvassa esitellyn retoriikan analysointi osoittaa tutkijoiden mielestä hänen todellakin uskovan puheeseensa.

Putin sanoi päättäneensä sodasta itse lähimpien neuvonantajiensa kanssa keskusteltuaan. Viesti oli tärkeä, puhe Putinin yksi parhaista. Ja tämän yhden haastattelun ympärille rakennettiin valtavan ennakkorummutuksen myötä elokuva Krim – paluu kotimaahan. Elokuva käännettiin välittömästi usealle kielelle ja linkit levisivät vauhdilla sosiaalisessa mediassa.

 

Propagandistien rinnakkaistodellisuus

Ammattipiireissä on tiedetty, että venäläinen kirjeenvaihtaja joutuu työnsä vuoksi kertomaan ”totuutta”, joka häneltä on tilattu. Aina materiaalin toimittaja ei voi edes tietää sitä, missä yhteydessä se tulee esille. Olen itsekin antanut haastattelun venäjäksi Helsingissä. Sain muistutuksen siitä, että pääjuttu eurooppalaisesta alkoholipolitiikasta kootaan Saksassa. Oli siis varauduttava siihen, että Töölön torilla tekemämme haastattelu on ilmestyessään jotain ihan muuta. Osuuteni olisi voinut olla esillä väärässä asiayhteydessä ja täysin käänteisessä merkityksessä ymmärrettäväksi leikattuna.

Siksi suosittelen, että kollegat lähtisivät mukaan vain suoriin lähetyksiin. Toimittajien ammattikunnassa moraalikato on ymmärrettävää, mutta motiiveja ei voi hyväksyä yksiselitteisesti. Yleisin selitys on raha, mutta muitakin näkemyksiä on.

Mediatutkija Vasily Gatov muistuttaa, että on myös otettava huomioon tärkeä asia: kun julkaisee propagandaa päivittäin, sille altistuu. Siitä tulee ikään kuin ”toinen minä”. On mentävä propagandistin nahkoihin, jotta saa sanoman toimimaan etenkin radiossa ja televisiossa. Venäjän aloitettua sodan Syyriassa jotkut toimittajat aloittivat aikaa vievän ”toisen minän” rakentamisen.

”Sen joka syytti [Ukrainan] banderovtseja ja Oikeaa sektoria, on nyt syytettävä ISIS:tä ja Turkkia”, Gatov kertoi Facebook-haastattelussani joulukuussa 2015. Todellisuus on Venäjällä osittain orwellilaista, mutta ei niin totaalista. Tuskin kukaan huomaa päivittäistä, viikoittaista tai jopa kuukausittaista agendan ja sävyn muuttumista eikä välitä toisesta tärkeästä huomiosta.

Varsinkin meidän, jotka totuimme 1990-luvulla Venäjän tiedonvälityksen täydelliseen vapauteen on kiusallista seurata itsesensuurin valtaavan alaa. Venäjällä valtiovallan rooli korostui nopeasti lyhyen uuden ”suojasään” jälkeen. Tietenkin jo vuosia on ollut selvää, että omistaja määrää suuret linjat.

Oligarkit ja liberaalimman maailman mukaan virittäytyneet toimittajat olivat täysillä mukana Boris Jeltsinin uudelleenvalinnan takana. Kellot soivat ja rehellisimmät siirtyivät muihin töihin. On muistettava, ettei Jeltsin kyennyt vuonna 1996 äänestämään kuin kannateltuna, hän pysyi tuskin pystyssä nimitysseremoniassaan ja katosikin julkisuudesta puoleksi vuodeksi esiinnyttyään virkaanastujaisissaan Kremlissä. Mitä enemmän valta kirposi Jeltsinin otteesta, sitä enemmän televisiolla alkoi olla merkitystä suurten linjojen esittämisessä. Venäjällä television ja suurten linjojen takana olevien PR-toimistojen väki on hyvin verkostoitunutta. Muutamat hämäräperäiset murhat ovat koetelleet alaa.

Merkelin painostus kovaa

Suomessa kuulee sanottavan, että venäläisten kiinnostusta propagandaoperaatioihin ulkomailla liioitellaan. Epäilijöille vastaukseksi luulisi riittävän vuoden 2016 alussa esiin noussut Saksan venäjänkielisten kautta toteutettu propaganda-isku. Lapsi- ja pakolaisasioilla pyritään saamaan aikaan myös poliittista jännitettä. Saksassa selvät merkit ja ”suuttuneiden siirtolaisten” kokoukset odottivat keinoja, joilla voidaan vaatia entistä kovempaan ääneen liittokansleri Angela Merkelin eroa sekä syyttää pakolaisia ja poliisia. Kysymys kuuluu: tilattiinko kohu? [Jarmo Mäkelä kolumnissaan Maaseudun Tulevaisuudessa 12.2.2016 Kansainvälisissä arvioissa on paljon pohdittu sitä, miksi Putin halusi lähteä horjuttamaan Merkelin asemaa. Siitä ollaan lähes yhtä mieltä, että Putin on onnistunut – Merkelin asema on juuri nyt heikompi kuin koskaan ja tällä kertaa myös EU todella natisee liitoksissaan. ]

Saksan ja Venäjän välille saatiin suukopua tammikuussa venäjänkielisen tytön oletetusta raiskauksesta ja asiasta Venäjällä tietoisesti nostatetusta kohusta. Kohu nousi propagandan tekijöiden perinteisin keinoin, kun tunteisiin vetoava uutinen paisuteltiin televisioon sopivaksi. Tilanteen purkautumisen myötä on ymmärretty, että Venäjä saattaa käyttää Saksan venäjänkielistä väestöä luomaan lisäopposition Merkelille, vähän samaan tapaan kuin se yrittää käyttää hyväkseen Baltian maissa olevia venäläisiä yhdyskuntia.

Merkel on helppo maali varsinkin Saksassa eläville venäläisille ja oman maan kansalaisille myös. Kremlin yllätykseksi ja kiusaksi Merkel on kyennyt pitämään EU:n yhtenäisenä Venäjän pakotteiden takana sen liitettyä Krimin itseensä maaliskuussa 2014 ja valloitettua Ukrainan itäosan. Toisaalta presidentti Putinia lohduttaa se, miten pakolaiskriisi on jakanut ja heikentää Eurooppaa ja tekee päivä päivältä Merkelin elämän vaikeammaksi.

Tämä saattaa selittää sitä, miksi Venäjän media otti Lisan tapauksen omakseen. Lisa on venäläisen maahanmuuttajaperheen 13-vuotias tytär. Venäjän valtiollisen ykköskanavan kirjeenvaihtaja Ivan Blagoi raportoi, että tyttö oli ollut kateissa 30 tuntia ja että hänet olivat raiskanneet ”etelämaalaisen” näköiset turvapaikanhakijat. Raportti levisi viruksen lailla Facebookissa.

Virallisen Venäjän linjasta näytti tekevän se, että 26. päivä tammikuuta 2016 Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov yhdisti Lisan tapauksen pakolaiskriisiin. ”Toivomme, ettei tule sellaisia tapauksia kuin meidän Lisa-tytöllemme kävi Saksassa. Me teemme yhteistyötä hänen perheensä asianajajan kanssa. On selvää, että tyttö ei ole kadonnut vapaaehtoisesti 30 tunniksi. Lähdemme siitä, että ongelmia maahanmuuttajien kanssa ei lakaista maton alle poliittisen korrektiuden vuoksi”, sanoi Venäjän diplomatian johtava hahmo.

Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier vastasi syyttämällä Lavrovia sisäisiin asioihin sekaantumisesta. Saksassa, aivan kuten Suomessakin, on myös keskusteltu vaikutuksesta, jossa valtava määrä Kremliä puolustavia trolleja yrittää vaikuttaa Saksan poliittiseen tilanteeseen.

Deutsche Wellen nettisivuille kirjoittaneen Igor Eidmanin mielestä on merkillepantavaa, että äärioikeistolaiset tukevat Kremliä aktiivisimmin. Eristäytyneet, antiliberaalit ja muukalaisvihamieliset näkemykset yhdistävät heitä ja venäläisiä putinisteja. [13-vuotias tyttö myönsi myöhemmin valehdelleensa: hän olikin ollut yötä poikaystävänsä luona eikä uskaltanut sitä myöntää vanhemmilleen. Kännykän paikallistamistiedot vahvistivat asian.] Myöhemmin on selvinnyt että Berliinin mielenosoituksesta alkaneen ja kymmeniksi ”Lisan tukiliikkeiksi” kasvaneen kampanjan järjestämisen teknologia sekä Saksan ulkoministeriön voimakas reaktio viittaavat siihen, että ”isoveljen” rooli tässä on ollut merkittävä. Itä-Suomen yliopiston venäjänkielisiä mediankäyttäjinä selvittävän tutkimusryhmän jäsenen Teemu Oivon suomentama Nikolai Mitrohinin teksti Saksan virtuaalitapahtumista on paljastava:

”Kielioppivirheitä vilisevä venäjänkielinen kutsu liittyä mielenosoituksiin oli epäilemättä kirjoitettu Saksassa. Sen jakaminen kuitenkin tapahtui uudella tavalla – poikkeuksetta henkilökohtaisten kutsujen kautta. Kutsua ei löydy hauilla internetin sosiaalisista verkostoista (ennen kaikkea ’Odnoklassnikista’ tai Facebookista) eikä viestiohjelmilla (ennen kaikkea WhatsApp). Sitä ei ollut edes suosituissa saksanvenäläisten ´Vkontakten´ tai ´Odnoklassnikin´ sosiaalisen median ryhmissä. Kutsua eivät saaneet he, jotka olivat selvästi ilmaisseet Putinin vastaisuutensa tai olivat lojaaleja Saksan hallinnon kannalle. Kuitenkin mielenosoitusten järjestäjät ehtivät hoitaa viralliset mielenosoitusilmoitukset, valmistaa banderollit ja kerätä aukioille paljon väkeä, josta suurin osa ei selvästikään ollut aiemmin osallistunut politiikkaan. On kiinnostavaa, että ainoa internet-sivu, josta oli voinut löytää ylimalkaista tietoa mielenosoituksista, oli tuntematon ja tietysti anonyymi ”ISIS-info”, joka oli aiemmin erikoistunut Syyrian ja Irakin uutisointiin. Tämän sivuston ylläpitäjä Andrei Dudnik itse oleskeli samaan aikaan Venäjällä.” [Itä-Suomen yliopistossa tutkitaan venäjänkielisten median seuraamista Suomessa.]

Dožd-kanavalla käytiin keskustelua internetin vääristellyistä uutisista. Siinä mediaa hyvin tuntevat BesTToday-blogialustan perustaja Marina Litvinovitš ja toimittaja Aleksei Kovaljov vertasivat Saksan väitettyä raiskausta Itä-Ukrainan sotaan liittyvään feikkiuutiseen, jonka mukaan Slavjanskissa olisi ristiinnaulittu lapsi. Uutisessa ei ollut totta kuin paikannimi. Berliinin kohussa oli hieman enemmän villoja, mutta aivan kuten Suomessa, uutiseen oli vaikea lisätä faktoja, koska viranomaiset eivät voi paljastaa tietojaan. Kovaljov muistutti, että Venäjällä ei kunnioiteta ihmisten yksityisyyttä tai syyttömän julkista teilaamista lehtien etusivuilla. Berliinissä tehty tv-juttu oli rakennettu alusta loppuun: toimittajan taustalla liikkuivat oikeanlaiset uusfasistien liput. ”On varmasti mahdollista, että on olemassa ihmisiä, jotka saavat palkkioita Putinin ylistämisestä”, Kovaljov kertoo.

Saksalaisessa mediaympäristössä toimivan venäläisen uutistoimiston ANNA-Newsin nettisivulla on vielä äskettäin ollut avoimesti pitkä lista saksalaisia journalisteja, bloggaajia ja politiikan tutkimuksen ammattilaisia, joiden kanssa uutistoimisto työskentelee.

Emeritus suurlähettiläs René Nyberg tietää, että Saksa on Suomen suurin kauppakumppani ja että maalla on taloudellinen ja poliittinen johto Euroopassa myös meidän näkökulmastamme. Nyberg arvioi jo elokuussa 2015, ettei tilanne anna vaihtoehtoa Merkelille.

–Niin kauan kuin Putin jatkaa, Merkelinkin on jatkettava, Nyberg sanoo. Hän muistuttaa historian paradoksaalisuudesta: liittokansleri Konrad Adenauer olisi (vuonna 1963) halunnut Paasikiven ikäisenä jatkaa. Helmuth Kohl yritti (vuonna 1998), mutta Gerhard Schröder voitti vaalit. Merkelille ei ole vaihtoehtoa.

”Sisäpoliittisesti se ei näy, mutta asiallisesti se on näin. Tilanne ei ole sama kuin kuin Kekkosella. Kyse ei ole korvaamattomana pitämisestä. Siitä ei ole kysymys. Saksassa tilanne on todellinen”, Nyberg täsmentää. Sanasota Saksan ja Venäjän välillä ei kuitenkaan ole se asia, joka rikkoo rauhan kokonaan. Pakolaisten vuoksi Saksallekin on tärkeää saada rauha Syyriaan.

Elämisvalheen itseteeskentely

Itseteeskentelyssä vastataan hankaliin kysymyksiin sivuuttamalla niiden asialliset perustelut ja toiminta selitetään hyväksyttäväksi vetoamalla johonkin kiistattomana pidettyyn arvoon, kuten kansalliseen kunniaan. [Neuvostoliiton politiikassa oli keskeisellä sijalla pyrkimys siihen, että Yhdysvallat tunnistaisi sen tasavertaiseksi osapuoleksi suurvaltapolitiikassa. Paastela. Valhe ja politiikka. Gaudeamus, 1995]

Venäläinen media suosii erityisiä propagandatekniikoita, jotka perustuvat monien stereotyyppien ja myyttien käyttämiseen ja jotka ovat johtaneet yleisen tietoisuuden täysimittaiseen manipulointiin. Näin saadaan aikaan koko virtaviivainen ja ohjailtavissa oleva media. Vuoden 2015 aikana Putinin totuttuihin tv-esiintymisiin – suora linja, lehdistötilaisuudet, protokollalähetykset – tuli yksi elementti lisää – hienolta näyttävä paraatihaastattelu.

Näin toteutettiin kolme ”elokuvaa” valtakunnallisella Rossija-1 –kanavalla: ”Krim – matka kotimaahan”, ”Presidentti” ja ”Maailmanjärjestys”. (Maailmanjärjestys esitettiin YLE:n Docventuresin neljännen kauden aluksi.  ”Informaatiosodan välineenä toimiva dokumentti esittelee Moskovan mahtimiesten virallista näkemystä maailmanjärjestyksestä ja maailman suunnasta.” Nähtävissä vielä marraskuussa 2016 Areenassa.)

Muka-dokumenttien toteutuksessa on huomionarvoista niiden taiteellinen valaistus, kamerakuvien sulavat liikkeet, dramaattiset suuret suunnitelmat, haastattelijan juhlavat päännyökkäykset. Colta-verkkolehden arvion mukaan kaikki tämä antaa näytännölle eeppiset mittasuhteet. Näennäisesti tehdyssä haastattelussa ei kukaan kysele ikäviä kriisistä tai korruptiosta, eivätkä esiin nouse maailmanlaajuiset teemat, maailman kohtalonkysymykset. Haastattelua ryydittävät sankarin veroiset oheisaineistot: katsaus tapaamisiin maailman johtajien kanssa, huippukokoukset, polttopisteet, välähdykset kuuluisista aikalaisista. Tätä nimitetään harhaanjohtavasti dokumenttielokuvaksi.

Median ja vallan suhdetta tutkivan, Jekaterinburgissa mediahistorian professorina työskentelevän Dmitri Strovskin näkemyksen mukaan on tultu omanlaisensa todellisuuden äärelle.

Historiasta käy ilmi, että Neuvostoliiton median kattavuustaso ei riittänyt takaamaan kansainvälisten tapahtumien harkittua journalistista arviota. Vallinnut armeijakeskeinen ideologia tuotti primitiivistä sanastoa. Siksi ne tutkijat, jotka pitävät journalisteja pääasiassa korkea-arvoisten viranomaisten poliittista agendaa edistävinä yleisosaajina, tuntuvat olevan oikeassa. Olettamus siitä, että journalisti voi olla asiantuntija, on ”pikemminkin myytti kuin tunnustettu tosiasia”.

”Neuvostojournalistit, jotka kirjoittivat kansainvälisistä aiheista, vetivät johtopäätöksensä sallittujen trendien perusteella. Täten suunnaton enemmistö kansainvälisiä konflikteja käsitelleestä aineistosta oli melko pinnallista tai triviaalia. Näin media provosoi sosiaalista liennytystä ja lietsoi erilaisia konflikteja kansainvälisissä kysymyksissä.”

Kirjoittajan mukaan samanlainen prosessi oli 1990-luvulla, vaikka silloin Venäjän median poliittiset olot lienevät olleet täysin erilaiset. Tuolloisella presidentillä Boris Jeltsinillä ei ollut yksityiskohtaista kansainvälistä strategiaa, etenkään median suhteen, ja aiemmat ideologiset vastustajat, kuten USA ja Länsi-Euroopan valtiot, osoittautuivatkin yhtäkkiä ystäviksi.

Samaan aikaan median näkemys monista kansainvälisistä kysymyksistä oli hyvin kaoottinen, epätäydellinen ja Kremlin ohjeista riippuvainen. Kun ajatellaan historiallista taustaa ja muutoksia, jotka tapahtuivat siirryttäessä Neuvostoliiton valtiosta Venäjän valtioon, tilanne ei ole muuttunut. Käsittelen gradussani yhtä mediakohua ns. Kirjailijoiden tapausta vuonna 1996.

Diplomaattisia selkkauksia ja kissanhännänvetoa pian kymmenen vuotta aiheuttanut agenttimurha on yksi näkyvä esimerkki kuohusta pinnan alla.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Aleksandr Litvinenkon murha ja murhatapahtumista laadittu brittiraportti kertovat paitsi jännitteistä, myös niistä rajoista, joiden ylittäminen on läntisen arvoyhteisön mielestä liikaa. Putinin johtaman maan käytös alkaen Krimin miehityksestä Syyrian sotaan Bašar al-Assadin rinnalla on osoitus nyky-Venäjän kyvystä. Väliaikaiset tappiot on torjuttu. Propagandaan keskittynyt Sputnik julkaisi Primakovin muistelmia murrosvaiheesta.

”CIA ja Englannin MI6 lähettivät asemapaikkoihinsa käskyn käyttää mahdollisimman tehokkaasti hyväksi venäläisten tiedustelupalvelujen vaikeaa tilannetta, jotta voidaan luoda yhteyksiä niiden yksittäisiin edustajiin. Horjuttaakseen vielä enemmän Venäjän tiedustelupalvelujen asemaa etenkin CIA ja MI6 alkoivat toteuttaa tuota taktiikkaa vielä värväämättömiin työntekijöihin. Yleensä pettureita, riippumatta siitä, olivatko nämä sitten ´vapaaehtoisia ilmiantajia´ tai ulkomaisen tiedustelupalvelun värväämiä, pyrittiin pääasiassa pitämään mahdollisimman pitkään ´myyrinä´ ja vain epäonnistumisen uhatessa siirtämään USA:han, Englantiin tai muihin maihin. Tällöin siitäkin huolimatta, että yksittäisillä paljastumattomilla pettureilla olisi ollut edessään lupaava työ, se päätettiin hylätä ja heidät tuupattiin toisinaan pakoon ulkomaankomennuksiltaan.”

Moskovassa 1990-luvun puolivälissä esimiehenäni suurlähettiläänä ollut ja ulkoministeriön valtiosihteerin tehtävästä eläkkeelle jäänyt Arto Mansala arvioi  Kanava-lehdessä, että virkaan astuessaan Primakov näki länsisuhteissa Venäjän kannalta kolme keskeistä häiriötekijää, joitten osalta korjausta oli saatava aikaan.

”Länsi oli kylmän sodan päätyttyä nimennyt voittajat ja voitetut, joihin jälkimmäisiin Venäjä oli oitis luettu. Lännessä oli hänen mukaansa ryhdytty myös luomaan yksinapaista Yhdysvaltain johtamaa uutta maailmanjärjestystä. Lisäksi Venäjää kohdeltiin lännen taholta pelkkänä raaka-aineiden tuottajana.”

Mansala muistuttaa, että samaan aikaan Primakov oli kuitenkin valmis myöntämään, että Venäjällä ja lännellä oli yhä koko joukko yhteisiä intressejä. Niitten ajaminen ei kuitenkaan saanut viedä takaisin menneitten vuosien kaltaiseen jyrkkään vastakkainasetteluun. Venäjällä heti kylmän sodan jälkeen vallalle päässeen ´yltiöpäisen länsimielisyyden´ sijasta vastedes tuli päästä tasavertaisiin suhteisiin lännen kanssa.

Vaikka tavoitteita ei ole muutettu, ovat keinot vaihtuneet, kuten Krimin valtaus osoitti.

Nyky-Venäjää ohjailevat ambitioidensa mukaan ne toimijat, joilla on tapana määritellä maan voimakas ja voittamaton imago. Näin venäläinen media auttaa noita pyrkimyksiä ja palvelee luotettavasti Kremliä sen toteuttaessa poliittista järjestystään. Tämä järjestys näyttää olevan selvä kuva siitä, miten viranomaiset rakentavat innolla kansainvälistä mainettaan nyt ja tulevaisuudessa.