Merkintöjä
Merkintöjä

Fight Clubista

Fight Club oli minulle tärkeä työ haaveillessani kirjoittamisesta ammattina. Hain siitä inspiraatiota, ehkä suuntaakin elämään. Innostukseni ei johtunut Chuck Palahniukin vuonna 1996 ilmestyneestä romaanista, joka on sisältämistään herkullisista teemoista huolimatta melko köykäinen, vaan siitä vuonna 1999 tehdystä elokuvasovituksesta, jonka pääosissa nähtiin suosikkini Edward Norton ja Brad Pitt. Katsoin filmin moneen kertaan. Se ei ehkä ole ihme, sillä olinhan sen pääkohderyhmää, eli vihainen nuori mies.

Fight Club on pysynyt houkuttelevana, vaikka sen aihe, eli valkoisen heteromiehen tuska, ei ole trendikäs varsinkaan nykyisinä herkkinä aikoina. Miehenä oleminen ei ole välttämättä muuttunut yhtään helpommaksi, mutta vielä 1990-luvulla ei kiinnitetty yhtä paljon huomiota esimerkiksi naisten ja vähemmistöjen asemaan, asioihin jotka Fight Club käytännössä sivuuttaa. Elokuva on päällisin puolin sovinistinen ja siksi yksipuolinen. Siinä on kuitenkin yhteiskunnallisuutta, joka hautautuu helposti väkivaltaisen toiminnan alle.

Palahniuk on tuottelias kirjailija, jonka jälki on epätasaista. Osa hänen romaaneistaan on hienoja, osa huonoja. Palahniukin vahvuudet ovat kärjistyksissä ja trillerimäisyydessä. Hän taitaa viihdyttämisen. Hänen teoksensa ovat voimakkaan kuvallisia, minkä takia niitä on sovitettu valkokankaalle. Esikoinen Fight Club ei ole hyvin kirjoitettu, mutta sen tiivis ja mieleenpainuva teksti on helposti siirrettävissä filmikäsikirjoitukseksi. David Fincherin ohjaama elokuva vakuutti visuaalisuudellaan. Sen tekovuosikymmenensä musiikkivideot mieleen tuova tyyli ei ole kestänyt aikaa, mutta filmissä on särmää, mikä viittaa hyvään tarinaan.

Fight Clubissa monotoniseen työhönsä kyllästynyt nuori mies perustaa maanlaisen tappelukerhon, jossa raavaat uroot purkavat turhautumistaan pieksemällä toisiaan. Klubi toimii vastalauseena ja keskisormen näyttämisenä henkisestä tyhjyydestä kärsivälle järjestäytyneelle yhteiskunnalle. Muita sääntöjä ei kerhon salassa pitämistä lukuun ottamatta juuri ole. Perustaja on paikan johtaja, vaikka siellä ei ole virallista hierarkiaa. Kuolemaan asti ei tapella, mutta meno brutaalia, eikä testosteronissa säästellä. Naisia ei näy.

Mätkinnästä siirrytään ideoimaan vallankumousta, mikä onkin tappeluklubin perimmäinen idea. Fight Club tapahtuu Yhdysvalloissa, jossa vihaiset kapinoijat pyrkivät tuhoamaan pahoinvointia aiheuttavan kapitalistisen systeemin ja aloittamaan alusta. Riehujilla ei tosin tunnu olevan muita päämääriä kuin kotimaansa suistamisen anarkiaan. Heidän filosofiansa on naiivia ja kotikutoista.

Toisin kuin voisi helposti luulla, Fight Club ei ole miehisen kulttuurin puolustus tai ylistys. Sen sisältämä ironia saattaa jäädä huomaamatta. Fincherin elokuvaa luonnehdittiin edesvastuuttomaksi, nihilistiseksi ja väkivaltaiseksi. Haukkujat näkivät vain sen veriset tappelukohtaukset ja hahmojen vaatimukset sivilisaation tuhosta. Musta huumori meni yli ymmärryksen.

Fight Club -filmi menestyi paremmin Euroopassa kuin Amerikassa. Kapitalistisen järjestelmän kritiikki oli usean yhdysvaltalaisen mielestä outo ajatus, mistä syystä elokuvaan suhtauduttiin siellä epäillen. Vanhalla mantereella asiaa lähestyttiin rennommin. Elokuva toimii älykkäänä viihteenä. Roolihenkilöt ovat karikatyyrejä ja asetelma liioiteltu, mutta kertomuksen materialismin vastaisuus ja merkityksen etsiminen muualta kuin rahasta ja vallasta ovat tärkeitä. Antisankari Tyler Durdenissa henkilöityy monen salainen haave vapautumisesta tarkoituksettoman elämän kahleista.

Palahniukin kirjan julkaisusta on kulunut yli 20 vuotta, mutta se on joiltain osin edelleen ajankohtainen. Teoksen epäinhimillinen suuryritysten johtama maailma muistuttaa omaamme. Romaanin turhautuneet miehet ja naiset, joita heitäkin on muutama, etsivät vastausta kujeilusta ja väkivallasta. Heitä voi olla vaikea ottaa tosissaan, mutta pommien räjähdellessä vitsit ovat vähissä. Fight Clubia ei tulisi tulkita sellaisenaan, kuten jotkut maanalaisten mätkintäkerhojen perustajat ja muut tosielämän hörhöt ovat tehneet. Sen yhteiskuntakriittinen puoli on silti vakava.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

The Handmaid’s Talesta

Amerikkalaiset rakastavat dystopioita. Yhteiskunnan romahtamisesta kertovat tarinat ovat heidän mieleensä, oli kyse sitten luonnonkatastrofeista, zombeista, hirviöistä, avaruusolennoista tai sodista. Yhdysvalloissa herkutellaan ajatuksella, että heidän huolellisesti rakentamansa järjestelmä yllättäen romahtaa. Tässä pelossa on jotakin masokistisen pysyvää,…

Miki Liukkosen O:sta

Ensi alkuun tunnustus: luin Miki Liukkosen romaanin O (2017) ajatuksella vasta nyt, yli vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Minulla oli liikaa töitä ja muuta tekemistä, että olisin ehtinyt paneutua siihen tuoreeltaan. Seurasin kuitenkin tarkasti siitä käytyä…

Fahrenheit 451:stä

Kirjat palavat taas Fahrenheit 451:ssä. Ray Bradburyn vaikutusvaltaisesta romaanista (1953) on nyt tehty kaksi elokuvaa, joista François Truffaut’n ohjaus ilmestyi vuonna 1966 ja Ramin Bahranin versio tänä keväänä. Bahranin filmi on siitä kiintoisa, ettei se…

The Looming Towerista

The Looming Tower (2018) järkyttää ja suututtaa. Tilausvideopalvelu Hulun minisarja dramatisoi syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin johtaneet tapahtumat. Osin fiktiivisessä sarjassa väitetään, että Yhdysvaltojen johdon osaamattomuus, välinpitämättömyys ja ylimielisyys olivat vuoden 2001 hyökkäysten tärkeitä syitä. Jaksojen…

American Crime Storysta

American Crime Story (2016–) yllättää monipuolisuudellaan. Kuuluisia Yhdysvalloissa tapahtuneita murhia dramatisoivaan sarjaan on tehty kaksi kautta, joista ensimmäinen O.J. Simpsonia käsittelevä on kohtalainen ja toinen Giovanni Versace -aiheinen loistava. Ohjelma toimii etenkin siksi, koska siinä…

Mindhunterista

David Fincherin (s. 1962) hengentuotteet tunnistaa helposti. Hänen ohjauksensa, kuten Seitsemän (1995) ja Fight Club (1999), ovat hyviä, mutta samaan aikaan niissä on vaivaannuttava puolensa. Fincherin kliinisen synkkä visuaalinen tyyli ei ole erityisen realistista, vaan…

Twin Peaks: The Returnista

Twin Peaks: The Return (2017) hämmentää. Se on kokeellista taidetta ja keskitien kerrontaa yhdistävä draamasarja, joka on jatkoa vuosina 1990–1991 esitetylle kulttiklassikko Twin Peaksille. Tässä amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuneessa ohjelmassa ratkottiin nuoren Laura Palmerin murhaa. Yksinkertaisesta…

The Vietnam War -dokumentista

The Vietnam War (2017) on Ken Burnsin ja Lynn Novickin ohjaama pitkä dokumenttisarja Vietnamin sodasta. Se on kestoltaan yli 17 tunnin mittainen. Kyseessä on vaikuttava saavutus. Ohjelmassa ei nimittäin nähdä vain puhuvia päitä, kuten yleensä…

Rosa Liksom: Everstinna

— Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017. — Ihmisen puolesta ja fasismia vastaan Rosa Liksom: Everstinna Like 2017, s. 194 Rosa Liksom (s. 1958) sai Finlandian romaanistaan Hytti nro 6 (2011). Kirjassa kritisoitiin vivahteikkaasti kommunismia ja…

Dave Lindholm: Sanat – Sitähän se kaikki

— Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017. — Isokynää suomeksi Dave Lindholm: Sanat – Sitähän se kaikki on Johnny Kniga 2017, s. 315 toimittaneet Timo Ernamo (vast.), Lamppu Laamanen ja Anne Nåhls Bob Dylanin vuonna 2016…