Merkintöjä
Merkintöjä

The Handmaid’s Talesta

Amerikkalaiset rakastavat dystopioita. Yhteiskunnan romahtamisesta kertovat tarinat ovat heidän mieleensä, oli kyse sitten luonnonkatastrofeista, zombeista, hirviöistä, avaruusolennoista tai sodista. Yhdysvalloissa herkutellaan ajatuksella, että heidän huolellisesti rakentamansa järjestelmä yllättäen romahtaa. Tässä pelossa on jotakin masokistisen pysyvää, eikä se katoa edes maan pärjätessä.

The Handmaid’s Tale on jälleen yksi tällainen fiktio. Se eroaa muista vastaavista kertomuksista olemalla lähes osoittelevan feministinen. The Handmaid’s Tale, suomeksi Orjattaresi, on Margaret Atwoodin romaani vuodelta 1985. Hulu sovitti sen alkuperäistä nimeä käyttäväksi televisiosarjaksi pari vuotta sitten. Siinä kuvataan uuden sisällissodan jälkeistä amerikkalaista yhteiskuntaa, joka alistaa naisia. Fasistis-uskonnollisessa valtiossa lapsia saamaan pystyvät naiset alistetaan kotiorjiksi. Heidän tehtävänään on huolehtia arkisista askareista ja tehdä isäntäperheelle jälkikasvua.

Asetelma on järkyttävä ja järisyttävä. Se on symbolinen, mutta myös konkreettinen siinä mielessä, ettei naisten asema ole oikeasti vieläkään aivan miesten tasolla. Atwoodin kirja on Hulun sarjaa eheämpi. Totalitaristista alistamista perustellaan molemmissa rauhan säilyttämisellä. Hallitsijoiden halu palata entisiin arvoihin johtaa ilottomaan ja pahaan todellisuuteen, jossa useimmilla naisilla ei ole ihmisarvoa. Heitä käytetään hyväksi. Heidän selviytymiskamppailuaan puistattaa seurata.

Naisia raiskataan systemaattisesti The Handmaid’s Talessa. Yksi asiat parhain päin selittämään pyrkivistä mieshahmoista puhuu vastakkaisen sukupuolen biologisesta kohtalosta ja siitä, että naiset saavat mitä ansaitsevat. Maailma on epäinhimillinen, koska siitä on tullut kylmä. Siitä puuttuu rakkautta. Henkilöt kovettavat itseään, mutta eivät täysin onnistu tässä, vaan kaipaavat lämpöä.

The Handmaid’s Talen päähenkilö on nuori orjatar June Osborne, jota esittää ohjelmassa loistava Elisabeth Moss. June pakotetaan luopumaan nimestään ja ristitään uudelleen Offrediksi. Sisukas June on tarinan harvoja valoja. Hän kieltäytyy luovuttamasta ja pitää kiinni identiteetistään. Häneen verrattuna monet muut hahmot tuntuvat seipään nielleiltä teeskentelijöiltä, jotka eivät tiedä mitä haluavat. June on monisyinen. Hänen juonikkuutensa vie tarinaa eteenpäin ja pitää sen koossa.

Televisiosovituksen eräs ongelma on se, että se on pitkä. Se olisi toiminut paremmin tiiviimpänä, mutta nyt siitä on tulossa kolmas kausi. Kertomus polkee toisinaan paikoillaan sarjaformaatin takia. Enemmistö hahmoista jää pinnallisiksi, vaikka aikaa heidän kehittämisekseen olisi. Keskiöön nousee orjattarien kokema henkinen ja fyysinen väkivalta. Sillä herkutteleminen saattaa tuoda katsojille tiettyä sadistista nautintoa, mutta siihen syyllistyvien motiiveja ei selitetä tarpeeksi. Hallitsijoiden todetaan olevan rikkinäisiä ihmisiä, ei enempää. Keitä he ovat? Mistä he ovat tulleet? Mitä he haluavat? Näihin kysymyksiin annetut vastaukset ovat helppoja ja siksi epäuskottavia.

Orjattaresi osoittaa, että ihmiset voivat syyllistyä poikkeuksellisissa olosuhteissa pahuuteen. Teokseen tutustuminen ei ole mukavaa. Kokemus ei ole eheyttävä, mutta antaa ajattelemisen aihetta. Meillä tuntuu olevan halu alistaa toisia. Kyse ei ole pelkästään sukupuolista, vaan esimerkiksi roduista. Atwoodin tiukka keskittyminen miesten ja naisten väliseen taisteluun saa hänen kirjansa tuntumaan yksipuoliselta.

Samaan aikaan kyse ei ole kuitenkaan erityisen realistisesta skenaariosta, vaan hätähuudosta ja varoituksesta. Tällaiseksi ympäristö voi muuttua, jos olemme välinpitämättömiä emmekä vaali demokratiaa. Räikeimmät poliittiset utopiat johtavat lähinnä raakuuksiin. Orjattaresi julkaistiin Ronald Reaganin toimiessa Yhdysvaltojen presidenttinä. Tarina on pysynyt ajankohtaisena, koska maata hallitsee jälleen mutkat suoriksi vetävä johtaja. Dystopioita ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti. Parhaat niistä kertovat silti epämukavia totuuksia meistä ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Kommentit (1)

  1. Tarja

    The Handmade’s Tale ensimmäinen kausi oli koukuttavinta mitä tv:stä oli tullut aikoihin. Elizabeth Moss oli roolissaan aivan mahtava. Mielestäni ehdottomasti näyttelijä, jonka tekemisiä kannattaa seurata. Helsingin sanomien scientologeista kertovan artikkelin mukaan (28.9.18) Moss kuuluu scientologeihin. Taidanpa miettiä uudestaan kantani!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Miki Liukkosen O:sta

Ensi alkuun tunnustus: luin Miki Liukkosen romaanin O (2017) ajatuksella vasta nyt, yli vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Minulla oli liikaa töitä ja muuta tekemistä, että olisin ehtinyt paneutua siihen tuoreeltaan. Seurasin kuitenkin tarkasti siitä käytyä…

Fahrenheit 451:stä

Kirjat palavat taas Fahrenheit 451:ssä. Ray Bradburyn vaikutusvaltaisesta romaanista (1953) on nyt tehty kaksi elokuvaa, joista François Truffaut’n ohjaus ilmestyi vuonna 1966 ja Ramin Bahranin versio tänä keväänä. Bahranin filmi on siitä kiintoisa, ettei se…

The Looming Towerista

The Looming Tower (2018) järkyttää ja suututtaa. Tilausvideopalvelu Hulun minisarja dramatisoi syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin johtaneet tapahtumat. Osin fiktiivisessä sarjassa väitetään, että Yhdysvaltojen johdon osaamattomuus, välinpitämättömyys ja ylimielisyys olivat vuoden 2001 hyökkäysten tärkeitä syitä. Jaksojen…

American Crime Storysta

American Crime Story (2016–) yllättää monipuolisuudellaan. Kuuluisia Yhdysvalloissa tapahtuneita murhia dramatisoivaan sarjaan on tehty kaksi kautta, joista ensimmäinen O.J. Simpsonia käsittelevä on kohtalainen ja toinen Giovanni Versace -aiheinen loistava. Ohjelma toimii etenkin siksi, koska siinä…

Mindhunterista

David Fincherin (s. 1962) hengentuotteet tunnistaa helposti. Hänen ohjauksensa, kuten Seitsemän (1995) ja Fight Club (1999), ovat hyviä, mutta samaan aikaan niissä on vaivaannuttava puolensa. Fincherin kliinisen synkkä visuaalinen tyyli ei ole erityisen realistista, vaan…

Twin Peaks: The Returnista

Twin Peaks: The Return (2017) hämmentää. Se on kokeellista taidetta ja keskitien kerrontaa yhdistävä draamasarja, joka on jatkoa vuosina 1990–1991 esitetylle kulttiklassikko Twin Peaksille. Tässä amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuneessa ohjelmassa ratkottiin nuoren Laura Palmerin murhaa. Yksinkertaisesta…

The Vietnam War -dokumentista

The Vietnam War (2017) on Ken Burnsin ja Lynn Novickin ohjaama pitkä dokumenttisarja Vietnamin sodasta. Se on kestoltaan yli 17 tunnin mittainen. Kyseessä on vaikuttava saavutus. Ohjelmassa ei nimittäin nähdä vain puhuvia päitä, kuten yleensä…

Rosa Liksom: Everstinna

— Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017. — Ihmisen puolesta ja fasismia vastaan Rosa Liksom: Everstinna Like 2017, s. 194 Rosa Liksom (s. 1958) sai Finlandian romaanistaan Hytti nro 6 (2011). Kirjassa kritisoitiin vivahteikkaasti kommunismia ja…

Dave Lindholm: Sanat – Sitähän se kaikki

— Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017. — Isokynää suomeksi Dave Lindholm: Sanat – Sitähän se kaikki on Johnny Kniga 2017, s. 315 toimittaneet Timo Ernamo (vast.), Lamppu Laamanen ja Anne Nåhls Bob Dylanin vuonna 2016…

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda

— Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017. — Tarina sitkeydestä Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda Siltala 2017, s. 463 Pentti Linkola (s. 1932) jakaa mielipiteitä. Kalastaja ja kirjailija Linkola tunnetaan radikaaleista kannanotoistaan. Syväekologista…