Linkolan soutajan päiväkirjasta

Jos Pentti Linkola (s. 1932) saisi päättää, Suomessa palattaisiin toista maailmansotaa edeltäneeseen harvaan asutukseen ja tehottomaan maatalouteen. Silloin luonnonvarojen kohtuutonta riistoa ja tyhjänpäiväistä ”kehitystä” ei harrastettu, vaan maamme eli luonnonmukaisemmassa tilassa. Ihmiset olisivat onnellisia ja ympäristöä kunnioitettiin.

Utopisti Linkola on ollut vuosikymmeniä Suomen ehkä ankarin mies. Hän vaatii itseltään ja muilta kohtuuttoman paljon, mistä syystä on hyväksi, että hän laittoi poikkeuksellisen energiansa kalastamiseen, lintujen seuraamiseen, esseiden kirjoittamiseen ja yleiseen luonnonsuojelutyöhön, eikä hänestä esimerkiksi leivottu Suomen diktaattoria, sillä tässä tapauksessa jälki olisi ollut veristä.

Linkola on ainutlaatuinen ja huomion arvoinen hahmo, vaikka hänen retoriseen tapaansa kuuluukin herättää huomiota hölmöillä tölväisyillä, kuten vaatimuksilla ylimääräisten ihmisten tappamisesta, tietenkin ympäristön pelastamisen nimissä. Häntä arvostetaan etenkin hänen rehellisyydestään. Hän eli kuten opetti, eikä lähtenyt mukaan massojen hömpötyksiin, kuten sokeaan kuluttamiseen.

Lähemmäs 90-vuotias kalastaja rakastaa ihmisiä yksilöinä, mutta vihaa heitä massoina. Hän on työnsä tehnyt, mutta hänellä on yhä joukko vannoutuneita opetuslapsia, jotka pitävät yllä hänen myyttiään. Legendan rakentamisen puolelle lipsahtaa myös Eero Alénin Linkolan soutajan päiväkirja (2006), sillä vaikka apupojaksi ryhtynyt Alén kuvaa kirjassaan rehellisesti mestarinsa lapsellista kiukuttelua, tekstin sävy on pääasiassa ihaileva. Alén ihmettelee, miten joku voi elää Suomessa näin riippumattomasti.

Teos sijoittuu loppuvuoteen 1994, Euroopan unioniin liittymisestä järjestettävän kansanäänestyksen ja Estonia-risteilijän uppoamisen aikaan. Alén toimii kalastajana toimeentulonsa hankkivan Linkolan apurina ja saa kokemusta kovasta ruumiillisesta työstä. Rehkiminen on pakollista, sillä intellektuellina toimiminen ei lyö leiville: ”Tässä maassa kun ei tule miljonääriksi esseitä julkaisemalla, ei vaikka pääsisi yhtenään televisioon.” (s. 89)

Päiväkirja on kirjoitettu rentoon jutustelevaan sävyyn. Nuori kaupunkilaispoika Alén joutuu keski-ikäisen Linkolan kovaan kouluun. Sitkeän jäärän perässä ei ole helppo pysyä. Kalastajaa ihannoiva nuorukainen on vaihtoehtoisesta maailmasta haaveileva idealisti, siinä missä Linkola on tekijä. Alén vaikuttaa epäsopivalta oppipojaksi, mutta osoittautuu tyypiksi, joka ei hevillä luovuta, ja voittaa tällä ominaisuudellaan Linkolan vastahakoisen ihailun.

Joskus unohtuu, että jääräpäinen Linkola on kaiken julistamisensa ohella huumorimiehiä, kuten tämä päiväkirjan lohkaisu osoittaa: ”Minä en äänestä EU:ta vastaan siksi, että pelkäisin Euroopan Unionia, vaan siksi että haluan pelastaa Euroopan sivistyneet kansat hirvittäviltä suomalaisilta.” (s. 115)

Teoksen jutut ovat enimmäkseen vanhentuneet hyvin, mutta poikkeuksiakin löytyy, kuten Linkolan äityessä ylistämään Paavo Väyrystä sitkeydestä ja periksiantamattomuudesta. Linkolan oma taistelu tuulimyllyjä vastaan päättyi, kuinkas muutenkaan, tappioon. Maailma kulkee hänestä huolimatta vääjäämättömästi kohti tuhoaan. Mutta ehkä parempi niin, ottaen huomioon ihmisen kyvyn sählätä. Mitä pikemmin lajimme kuolee sukupuuttoon, Linkola nyökyttelisi, sen parempi.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *