Diego Maradonasta

Diego Maradona oli nero, mutta vain potkiessaan palloa, vahvistetaan häntä seuraavassa ja Yle Areenasta nyt löytyvässä dokumentissa. Laulaja Amy Winehousea ja kilpa-ajaja Ayrton Sennaa aiemmin käsitellyt ohjaaja Asif Kapadia ei tarjoa tälläkään kertaa kohteeseensa uusia näkökulmia. Hänen vahvuutensa on jo tiedettyjen asioiden selkeässä esittelyssä ja vahvassa visuaalisuudessa, kuten Diego Maradona (2019) -dokumentti jälleen osoittaa.

Kuvallisesti intensiivinen ohjelma tavoittaa hyvin kohteensa tulisen luonteen. Minua elähdyttivät etenkin pidemmät pätkät Maradonasta pelaamassa, sillä en ollut nähnyt hänestä ennen kuin kuuluisimmat katkelmat. Nopeasti elänyt Maradona, joka oli parhaimmillaan lähes jumalallinen jalkapalloilija, syntyi köyhään perheeseen Villa Fioriton lähiössä Buenos Airesin maakunnassa. Koko suvustaan huolehtimaan päätynyt Maradona oli herkkä, yksinkertainen ja sopeutumaton mies, joka kantoi liian raskasta taakkaa. Häntä ylistettiin hänen pärjättyään Argentinos Juniorsissa, Argentiinan maajoukkueessa ja Napolissa, mitä hänen päänsä ei kuitenkaan lopulta kestänyt. Juhlimisen makuun päässyt urheilija sortui huumeisiin ja dopingiin, mutta koska hän oli jonkin aikaa maailman paras pelaaja, niin hänen toilailunsa on annettu pitkälti anteeksi.

Maradonan merkitystä etenkin Napolin kaupungin ja sen jalkapallojoukkueen itsetunnon kohottamisessa ei voi yliarvioida. Maradonaa ennen SSC Napoli oli epäonnistunut seura, joka oli tuhlannut valtavasti rahaa, mutta ei ollut voittanut mitään isoa. Achille Lauro, upporikas liikemies ja poliitikko, vaikutti Napolissa 1930-luvulta 1960-luvulle. Lauro muistetaan diktatuurisista otteistaan niin kaupungissa kuin seurassa. John Foot kirjoittaa Winning at All Costs: A Scandalous History of Italian Soccerissa (2007), että Lauron perintö ”kaupungille ja seuralle oli katastrofaalinen: laittomien ja huonotasoisten, ja maanjäristyksiä kestämättömien talojen runtelema urbaani maisema; ja täynnä tähtiä oleva joukkue, joka jätti faneille lukemattomia muistoja, mutta jonka voitot eivät johtaneet mihinkään.” (s. 364)

Pelastaja saapui Napoliin Barcelonasta vuonna 1984. Kataloniassa vaikealuonteista Maradonaa ei ymmärretty, minkä lisäksi hän kärsi siellä vakavasta loukkaantumisesta. Maradonan maalien ja taitojen ansiosta ikuinen ulkopuolinen Napoli voitti ensimmäisen Italian mestaruutensa, Scudetton, keväällä 1987, mikä sai kaupungin ennennäkemättömään hurmokseen. Huumaa kuvataan Kapadian dokumentissa hienosti. Erään hautausmaan muuriin maalattiin esimerkiksi teksti, jossa ilmoitettiin kuolleiden jääneen paitsi kaikkien aikojen juhlista. Totean tietokirjassani Pyhä peli – Italian jalkapallon tarina (2016, päivitetty laitos 2018), että viimeistään Serie A:n ykkössija sinetöi Maradonan aseman legendana Napolissa. Hänet nostettiin Januariusin, kaupungin suojelupyhimyksen, rinnalle.

Samalla Maradona alkoi kuitenkin viettää enemmän aikaa paikallisten mafiosojen kanssa ja käytti runsaasti kokaiinia. Napolin pärjätessä pelaajan rikoksia ja hölmöilyjä katsottiin läpi sormien, mutta tämä muuttui pian. Lopullisena iskuna pidetään jalkapallon vuoden 1990 maailmamestaruusturnausta. Se järjestettiin Italiassa ja aikataulutettiin niin, että isäntäjoukkue päätyi pelaamaan välierää Napoliin ja kohtasi siellä Maradonan johtaman Argentiinan. Kerron Pyhässä pelissä: ”Ottelu pelattiin Napolissa ja Maradona sai kotiyleisön puolelleen ylistämällä kaupunkia haastatteluissa vuolaasti. Napolilaiset hurrasivat Argentiinalle ja buuasivat Italialle, mikä ei parantanut heidän kyseenalaista mainettaan Italian pohjoispuolella. Argentiina voitti rangaistuslaukaukset Maradonan maalilla. Rooman Stadio Olimpicolla pelatussa finaalissa kohtasivat Argentiina ja Saksa. Yleisö vihelsi hurjasti ennen ottelun alkua soitetulle Argentiinan kansallislaululle ja kamerat kuvasivat vihaista Maradonaa, jonka huulilta pystyi lukemaan alatyylisiä herjoja. Saksa voitti 1-0 ja roomalaiset olivat tyytyväisiä.” (s. 112)

Italia on melko rasistinen tai vähintään syvästi epäluuloinen maa, eikä tämä ikävä ajattelu kohdistu pelkästään ulkomaalaisiin, minkä huomaa vaikkapa syvästä juovasta valtion pohjois- ja eteläosien välillä. Tilanne näkyy jalkapallossa, jossa etelän ykkösjoukkue Napolin välit pohjoisen kärkiseuroihin, kuten torinolaiseen Juventukseen, ovat jäätävät. Altavastaajia rakastanut Maradona joutui Napolissa tämän selkkauksen keskipisteeseen. Vuoden 1990 MM-kisojen fiaskon jälkeen jalkapalloilija jäi kiinni maaliskuussa 1991 pidetyssä dopingtestissä, mikä johti hysteerisiin syytöksiin juonittelusta ja salaliitosta. Kansainväliseen pelikieltoon joutunut Maradona pakeni takaisin Argentiinaan, missä jatkoi päänsä ja asioittensa sekoittamista päihteillä.

Urheilijan Napolin vuosiin (1984–1991) keskittyvä Diego Maradona (2019) -dokumentti on sävyltään ymmärtäväinen, vaikka sen lopussa käydäänkin nopeasti läpi hänen myöhempiä vaikeuksiaan. Ohjaaja Kapadia pitää Maradonaa vastaavana väärinymmärrettynä nerona kuin artisti Winehousea, joka kuoli 27-vuotiaana heinäkuussa 2011. Armoton julkisuusmylly johti sekä Winehousen menehtymiseen että Maradonan sekoamiseen.

Legendaarinen pelaaja Maradona tosiaan olikin. Hänen yksityiselämänsä oli mahdotonta, eikä hänen toilailujaan lakaistaisi maton alle enää edes Napolissa, joka on säilyttänyt kapinallisen ja kumouksellisen luonteensa. Kirjoitan Pyhässä pelissä: ”Maradonan kaltainen eksentrinen lahjakkuus pystyi nousemaan huipulle lähinnä Napolissa, omalaatuisessa ja värikkäässä kaupungissa, jossa hänen hankalaa luonnettaan rakastettiin, ja jossa häntä ei pidetty hölmönä. Napolilaisilla on sydäntä. Kaupungissa eletään täysillä ja Maradonan kaltainen kynttilää molemmista päistä polttanut taiteellinen jalkapalloilija sopi sinne täydellisesti. Siinä missä Italian muut kaupungit, kuten Firenze ja Torino, ovat aristokraattisempia, Napoli on selvästi maanläheisempi. Napolilaiset rakastivat ryysyistä rikkauksiin noussutta Maradonaa, joka vastasi heidän rakkauteensa pelaamalla uskomatonta jalkapalloa.” (s. 113)

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *