12 Years a Slavesta
12
Years a Slave on ehdolla yhdeksän Oscarin saajaksi ensi kuussa järjestettävässä
gaalassa. Se voittanee suurimman osan niistä, mutta lähinnä aiheensa takia.
1800-luvulle sijoittuva elokuva perustuu Solomon Northupin vuonna 1853 julkaisemiin
muistelmiin. New Yorkissa asunut mustaihoinen Northup kaapattiin ja pakotettiin
orjuuteen. Hän työskenteli väärällä nimellä lousianalaisilla plantaaseilla ennen kuin onnistui pääsemään vapauteen. Northupin traagisista vaiheista kerrotaan 12 Years a Slavessa melko siirappisella tavalla.
12 Years a Slaven ohjaaja Steve
McQueen, jota ei tule sekoittaa vuonna 1980 kuolleeseen samannimiseen näyttelijään,
on tehnyt Hungerin ja Shamen, loistavat elokuvat vaikeista
aiheista. Hunger kuvaa nälkälakkoon
menevää IRA-aktivistia, Shame
seksiaddiktiosta kärsivää amerikkalaista miestä. 12 Years a Slave ei ole monista ansioistaan huolimatta tekijän aiempien filmien tasolla. Uudessa elokuvassa on sen maailmankuvaan ja rytmitykseen liittyviä puutteita.
Elokuvassa on vahvoja ja heikkoja hahmoja. Chiwetel Ejiofor esittää upeasti Northupia. Michael Fassbender näyttelee niin ikään
hienosti sadistista plantaasinomistajaa Edwin Eppsiä. Useimmat sivuhahmot ovat
kuitenkin turhia. Heidän avullaan yritetään luodata orjuuden eri puolia, mutta
heikon rytmityksen takia henkilöt jäävät karikatyyreiksi. Hyvää tarkoittava pappi
(Benedict Cumberbatch) ja vapaamielinen kanadalainen (Brad Pitt) unohtuisivat
nopeasti, ellei heitä esittäisi tunnettu näyttelijä. Heidän mukanaolonsa ei ole perusteltua.
Uskomaton tositarina on 12 Years a Slaven parhaita puolia. Northup oli harvoja kaapattuja ja vapautettuja orjia. Orjuus
kiellettiin Yhdysvalloissa vasta sisällissodan jälkeen vuonna 1865. Sen säilyttämistä
perusteltiin lailla ja uskonnolla, kuten 12
Years a Slavesta asianmukaisesti ilmenee. Elokuva kärsii kuitenkin jälkiviisaudesta.
Nykynäkökulmasta orjuus on ehdottoman tuomittavaa, mutta 1800-luvulla suurin
osa etelävaltiolaisista oli sen kannalla. Kaikkien orjanomistajien on vaikea
uskoa olleen juntteja sadisteja, kuten 12 Years a Slavessa väitetään.
Orjuus on eräs vaikeimmista suuren elokuvan aiheista. McQueen on tehnyt tiettyjä myönnytyksiä tyydyttääkseen suuren yleisön makua. 12 Years a Slavea on kiitetty ja syytetty väkivaltaisuudesta, mutta elokuva ei ole erityisen mässäilevä. Quentin Tarantinon vuoden 2012 Django Unchained on viihdyttävyydestään huolimatta raaempi. McQueen
käyttää väkivaltaa vähemmän hienovaraisemmin kuin Cormac McCarthy romaanissa Veren ääriin, jossa Amerikan kommentoidaan
syntyneen verenvuodatuksen ja vihan perustuksille.
On selvää, miksi 12 Years a Slave
on kriitikkojen ja yleisön suosikki. Kukaan ei ole orjuuden kannalla, joten aiheesta
huolellisesti tehtyä elokuvaa ei voi haukkua. The Observerissä McQueenin kolmas ohjaus kehutaan maasta taivaaseen.
Tarina on tärkeä, mutta isoilla amerikkalaisilla elokuvilla on
tapana vesittää perustavalaatuisinkin kertomus kevyeksi viihteeksi. 12 Years a Slave on toimivaa taidetta. Se
ei kuitenkaan yllä tekijänsä muiden elokuvien tai elokuvahistorian
merkkipaalujen tasolle.
The New York Timesin kolumnissa
kiinnitetään huomiota käsikirjoituksen tönkköyteen. Northup pelastuu vain Pittin näyttelemän kirkasotsaisen hahmon hyväntahtoisuuden takia. Tämä tuntuu epärealistiselta. Fyysiset ja henkiset kärsimykset
kasautuvat purkautuakseen lopun itkukohtauksessa, joka on toiveikas. Orjuuden laajat
yhteiskunnalliset vaikutukset jäävät elokuvassa käsittelemättä. Lopussa
Northupin mainitaan kärsineen vapautumisensa jälkeen välinpitämättömyydestä.
Häntä kiduttanutta Eppsiä tai muita orjuuttajia ei saatu vastaamaan teoistaan. 12 Years a Slaven maailma on täysin sattumanvarainen, eikä siinä ole todellista oikeutta.