Zadie Smith: Swing Time

—

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

—

Tiet kotiin

Zadie Smith:

Swing Time

WSOY 2017, s. 463

suomentanut Irmeli Ruuska

Zadie Smith (s. 1975) kirjoittaa viidennessä romaanissaan Swing Timessa jälleen lempiaiheistaan, eli roduista, sukupuolista ja yhteiskuntaluokista. Smith hylkää kuitenkin tällä kertaa edellisen kirjansa Risteymiä (2013) sirpaleisuuden ja palaa eheämpään tyyliin.

Swing Time vakuuttaa suvereenissa tavassaan hallita hahmoja ja tarinaa. Sen juoni ja rakenne ovat selkeitä. Pakottoman oloinen kieli johtaa siihen, että teoksen lukee ahmien, juuri nauttimatta yksityiskohdista. Smith on rakentanut Swing Timen jokaisen osan huolellisesti ja käyttänyt sen hiomiseen aikaa. Romaani koostuu useasta keskenään vuorovaikutuksessa olevasta kerroksesta.

Mikä on hyvää elämää? Miten päästä eteenpäin? Nämä ovat Swing Timen keskeisiä kysymyksiä. Teos kertoo kahdesta tytöstä, jotka kasvavat huonossa naapurustossa Lontoossa. Nimetön kertoja ja Tracey tapaavat tanssitunnilla. Ystävysten elämät kietoutuvat toisiinsa.

Tanssiminen toimii kirjassa vapautumisen vertauskuvana. Hahmot haaveilevat pääsevänsä eroon heitä rajoittavista asioista, kuten kodista ja perheestä: ”Mutta minulle tanssija oli vailla kotipaikkaa, vailla vanhempia tai sisaruksia, vailla kotimaata tai kansaa, vailla mitään velvoitteita, ja juuri sitä ominaisuutta minä rakastin.” (s. 31)

Päähenkilöt ovat toistensa vastakohtia. Siinä missä kertoja on sovinnainen, Tracey on kapinallinen. Molemmat haluavat jotakin muuta kuin kituuttavat vanhempansa. Edellinen pääsee poptähti Aimeen avustajaksi ja matkustaa ympäri maailmaa. Jälkimmäinen polkee paikoillaan, eikä pysty palavasta halustaan huolimatta rikkomaan kahleitaan.

Halu muuttua

Swing Time on tyylitelty ja se on helppo nähdä sovitettuna elokuvaksi. Kirjan nimi on otettu Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämästä vuoden 1936 tanssifilmistä Hääkarkuri (englanniksi Swing Time). Musiikki on teoksessa keskeinen kansoja yhdistävä tekijä. Se rikkoo rajat ja auttaa ihmisiä ymmärtämään toisiaan.

Zadie Smith huomauttaa, että rotu on suhteellinen käsite. Swing Timen jamaikalaiset juuret omaava kertoja on Lontoossa musta, mutta Gambiassa valkoinen. Hän matkustelee Afrikassa ja ihmettelee surkeissa olosuhteissa elävien paikallisten haluttomuutta lähteä kodeistaan. Hän on huomaamattaan sisäistänyt kolonialistisen tavan ajatella.

Swing Time vaikuttaa ylistävän amerikkalaista mallia, jossa unelmat toteutuvat kovalla työllä ja olemalla itsenäinen. Kertoja kuvailee ihailevasti Afrikassa tapaamaansa henkilöä, joka ”oli uudenlainen nainen, kenties ympärileikkaamaton, joka tapauksessa naimaton ja lapseton ja vailla suunnitelmia hankkiakaan lasta lähiaikoina.” (s. 310)

Muutoksen vaatimus kääntyy kuitenkin puhujaa vastaan. Smith vihjailee naiivisti, että osaansa tyytyvät ja sydäntään seuraavat ihmiset ovat onnellisimpia. Swing Timen suorittajat, kuten kertoja ja tämän poliittisesti aktiivinen äiti, ovat surullisia. He eivät ole missään kotonaan. He ovat tyytymättömiä sekä rapistuneissa lähiöissä että rahan ympäröiminä. Mikään ei todella tyydytä heitä.

Sokea usko

Swing Time alkaa 1980-luvulta ja päättyy vuoteen 2008. Zadie Smith kirjoittaa terävästi monista asioista, kuten sokeasta uskosta teknologisen kehityksen pelastavaan voimaan. Kertoja pitää äidin hankkimaa vanhaa tietokonetta taivaan lahjana: ”Astuimme yhdessä uuteen tilaan, joka ihmisten välille avautui, yhteys, jolla ei ollut täsmällistä alkua tai loppua ja joka voi olla auki aina, ja äiti oli ensimmäisiä tietämiäni ihmisiä, jotka ymmärsivät sen ja osasivat ottaa siitä irti kaiken hyödyn.” (s. 313)

Internetin ilmaantuminen ei kuitenkaan tuo meitä lähemmäs toisiamme. Mikään ei pysäytä tai hidasta Swing Timen keskeistä voimaa, muutosta. Hahmot vanhenevat ja kuolevat. He eivät opi mitään, vaan syyllistyvät samoihin virheisiin. He toikkaroivat eteenpäin osaamatta asettua itsensä ulkopuolelle.

Smith kuvaa vieraantumista poptähti Aimeen kautta. Hän on juhlittu ja rakastettu, mutta tuntuu teeskentelijältä. Kaikki hänen ajatuksensa ja tekonsa ovat osa huolellisesti rakennettua näytöstä: ”Minusta poseerauksessa yhdistyi monta hänen elämänsä vaihetta: äiti ja rakastettu, isosisko, paras ystävä, supertähti ja diplomaatti, miljardööri ja katulapsi, tytönhupakko ja merkittävä nainen. Mutta miksi hänen piti saada ottaa kaikki, omistaa kaikki, tehdä kaikkea, olla kaikkea, kaikkialla, kaiken aikaa?” (s. 349)

Irmeli Ruuskan suomennos on loistava ja siirtää teoksen upeasti kieleltä toiselle. Swing Timessa etsitään paikkaa, johon kuulua. Se jää löytämättä, koska kertoja ei tiedä rauhan löytyvän sisältään. Hän ihmettelee vanhempiensa jäljissä kulkevaa Traceya, joka ei jää suremaan epäonnistumisiaan: ”Jos hänen elämäntarinansa oli siinä, se tuotti pettymyksen.” (s. 367)

Esa Mäkijärvi