Helsinki Undergroundista

Debytoin taannoin kirjailijahaastattelijana jututtamalla ystävääni Jani Saxellia. Ja jos korona suo, niin pääsen pian kohtaamaan Tommi Liimatan, Tomi Kontion ja Marko Annalan, taitavat tekijät. Näistä kolmesta haastattelusta Liimatta tapahtuu itse asiassa jo 27.1. Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin kaikki keskustelut tallennetaan ja ne voi katsoa sosiaalisesta mediasta. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa seurata virallisia sivujani Facebookissa ja Twitterissä.

Mitä Saxelliin tulee, niin urakkaani helpotti se, että hänellä riittää energiaa. Olisimme voineet puhua kulttuurista ja politiikasta vaikka kymmenenkin tuntia. Haastattelun pääaiheena olivat kuitenkin kolme Saxellilta viime vuonna julkaistua kirjaa, romaani Helsinki Underground, kirjoitusopas Tanssii kirjainten kanssa ja televisiosarjoja käsittelevä esseekokoelma Parasta katseluaikaa, jonka hän toimitti. Kirjoitin itsekin tähän teokseen tekstin Breaking Badistä ja Better Call Saulista.

Totesin nyt vuoden vaihduttua, että Saxellin rikas ja värikäs romaani Helsinki Underground jäi harmillisen vähälle huomiolle. Siitä ilmestyi toki arvosteluja, mutta palkintolautakunnat sivuuttivat sen. Kehuin kirjaa Demokraatissa. Kommentoin printissä ilmestyneessä jutussani muun muassa, että romaani ”on kuin innokkaampi versio Jaakko Yli-Juonikkaan tuomiopäivän proosasta.” Saxell kirjoittaa yhteiskunnallisesti, mutta ei tuputa näkemyksiään, vaan pitää tarinansa viihdyttävänä.

Kysehän on kuitenkin kertomakirjallisuudesta. Helsinki Underground ”yhdistelee vapaasti etenkin toimintaa, sci-fiä ja dystopiaa”, kuten mainitsin Demokraatissa, eikä siksi “sovi luutuneisimpiin käsityksiimme hyvästä kirjallisuudesta.” Tämä lienee yksi syy siihen, miksi Saxellin erikoisia romaaneja, jotka edustavat kansainvälisempää spekulatiivista fiktiota, on meillä hieman kummasteltu.

Ne eivät ole realistista historiallista fiktiota, vaikka Helsinki Undergroundissa sukelletaankin syvälle pääkaupunkimme historiaan ja tulkitaan sitä luovasti. Teos sijoittuu vuoteen 2047, mutta Saxell kieltäytyy uskomasta, että tulevaisuus on pelkkä teknologinen utopia. Menneisyyden tapahtumat, niin hyvät kuin huonotkin, eivät unohdu, vaan vaikuttavat aina.

Vertasin kritiikissäni Saxellia turkulaiseen Heikki Kännöön ja väitin molempien ilmaisevan itseään waltarilaisesti. Tarkoitin tällä sitä, että kummatkin kirjoittavat erittäin pitkästi ja vuolaasti, kuten Mika Waltari aikoinaan. Saxellin Helsinki Underground ja Kännön Runoilija muistuttavat tyylillisesti hieman toisiaan, mutta niistä vain jälkimmäinen pääsi ehdolle kauno-Finlandian saajaksi.

Saxell on tosin Kännöä selvästi innostuneempi, mistä kaikki eivät välttämättä pidä. Kännön proosa on vakaampaa ja perinteisempää. Saxell paahtaa sen sijaan eteenpäin väsymättömästi ja tuntuu olevan kykenemätön ilmaisemaan itseään vähemmällä merkkimäärällä. Ehkä hänkin oppii vielä tiivistämään. Saxellin aivot käyvät kovilla kierroksilla, mutta mopo pysyy käsissä, minkä huomaa Helsinki Undergroundin elokuvamaisesta kuljetuksesta.

Harva pääsee Finlandia-loppusuoralle, mutta koska Suomessa riittää kirjallisuuspalkintoja, niin on hämmentävää, ettei niissä huomioitu Helsinki Undergroundia. Se on kuitenkin tekijänsä paras kirja. Suomessa ilmestyy paljon hienoja romaaneja. Koronavuoden helmet, kuten Margarita, Ei kertonut katuvansa, Rec ja Kantajat, ovat valokeilansa ansainneet. Mutta ehkä Saxellkin löydetään vielä.