High Fidelitystä
Maaliskuun lopussa julkaistiin Kirja vs. Leffan uusi kausi ja pääsin jälleen osallistumaan tähän hienoon radio-ohjelmaan. Jaksomme High Fidelitystä, romaanista ja elokuvasta, meni miehiseksi keskusteluksi rakkaudesta. Mietimme siinä muun muassa, että pitäisikö parisuhteen olla poplaulun kaltaista huumaa, kuten High Fidelityssä tunnelmoidaan, vai voisiko niin sanotusti aikuisemmalla kumppanuudellakin olla arvoa?
Nick Hornbyn romaani Uskollinen äänentoisto (1995) ja siitä tehty elokuva High Fidelity (2000) ovat molemmat mukavan vanhentuneita. Niiden avulla kaltaiseni vanhat parrat voivat muistella kultaista 1990-lukua, jolloin esimerkiksi tehtiin vielä kunnon musiikkia. Romaani on kieltämättä naiivi ja kömpelö, mutta myös rehellinen ja viihdyttävä. Sen avulla voi esimerkiksi päivittää musiikkimakunsa ja löytää koko joukon uusia suosikkiartisteja.
Tarinassa kolmekymppinen teini Rob Gordon pyörittää levykauppaa Lontoossa tai Seattlessa (riippuen siitä luetko kirjaa vai katsotko filmiä), sekoilee naissuhteissaan ja pitää viihteen mahdollistamaa eskapismia todellisuutta parempana vaihtoehtona. Yhdessä kavereittensa ja työtovereittensa Barryn ja Dickin kanssa Rob tehtailee listoja parhaista jutuista, kuten vaikkapa hautajaisissa parhaiten soitettavaksi sopivista artisteista. Levykauppa ei tuota voittoa, eikä Robin on-off-parisuhde Lauran kanssa suju yhtään paremmin.
Sekä Uskollista äänentoistoa että High Fidelityä voisi luonnehtia petollisen viihdyttäviksi. Niissä soiva musiikki on ensiluokkaista ja niiden henkilöiden elämätkin ovat kuin suoraan kolmen minuutin poplaulusta, täynnä nopeita nousuja ja laskuja. Mutta Hornbylla on vakavampaakin sanottavaa. Hän muistuttaa meitä siitä, ettei pelkän populaarikulttuurin kuluttamiseen perustuva elämä kannata. Järkevämpänä vaihtoehtona esitellään sitoutumista pysyvään parisuhteeseen.
Tylsää, typerää ja siirappista, kenties, mutta varsin paikkansa pitävää useimpien ihmisten kohdalla. Tämä Uskollisen äänentoiston viesti on vain vahvistunut nykyisenä massaviihteen valtakaudella. Katsottavaa, kuunneltavaa ja pelattavaa riittää tänään niin paljon, että nauttimiseen on helppo hukkua. Sosiaalinen media on sekin lisännyt itsekkyyttämme ja tehnyt monista angstista Robiakin itsekkäämpiä tyyppejä.
Kaupallisessa viihteessä ei ole lähtökohtaisesti mitään pahaa. Se on vain niin koukuttavaa, että sille omistaa mielellään kaiken aikansa. Uskollisessa äänentoistossa on itse asiassa jotakin samaa kuin tuoreessa romaanissani Aurinko. Molemmat ovat viihdyttäviä tarinoita, joissa kuitenkin myös kritisoidaan viihdettä. High Fidelity -elokuva kuvittaa Hornbyn tarinan hienosti ja uskollisesti. Suosikkikohtani filmissä on tietenkin Bruce Springsteenin cameo, jossa hän ilmestyy maagisesti antamaan häntä fanittavalle Robille parisuhdeneuvoja. Eikö olisikin mahtavaa, jos meillä olisi suora yhteys Springsteenin kaltaisiin kotijumaliimme ja pystyisimme aina halutessamme pyytää heiltä ohjeita?
High Fidelity -filmin soundtrack on mainio, vaikka se ei sisälläkään läheskään kaikkia kohtauksissa soivia lauluja. Viralliselta CD:ltä löytyy silti muun muassa Bob Dylania, The Velvet Undergroundia ja Stevie Wonderia, pelkkää hyvää tavaraa. Hornbyn hahmot käyvät loputtomia väittelyitä siitä, mikä on kunnollista musiikkia ja mikä ei. Muun muassa U2:ta ja Phil Collinsia herjataan. Kysehän on mielipiteistä, mutta omien näkemysten puolustamista on toki hyvä harjoitella.
Miehisen näkökulman parisuhdesotkuihin tarjoavasta High Fidelitystä on muuten tehty hiljattain televisiosovitus, jota tähdittävät naiset. Sitä ei juuri käsitellä Kirja vs. Leffa -keskustelussamme, koska kukaan meistä ei ollut ikävä kyllä katsonut sitä. Mutta televisiosarjankin ilmaantuminen todistaa High Fidelityn yleismaailmallisuudesta. Se kertoo yksinkertaisesti siitä, mitä onnelliseksi tulemiseen tarvitaan.