Saksan jalkapallomaajoukkueesta ja Wunderballista
Konservatiivinen ja oikeistolainen Bild, myynniltään Euroopan suurin sanomalehti, revitteli otsikossaan: ”Suuren jalkapallomaan loppu”. Tabloidi viittasi Saksaan ja sen maajoukkueen keskinkertaiseen suoritukseen Qatarin MM-kisoissa. Die Mannschaft voitti kyllä alkulohkon päättäneessä pelissään Costa Rican sekavien vaiheiden jälkeen 4–2, mutta se ei riittänyt, kun yllättäjä Japani kiilasi sarjataulukossa edelle ja pudotti Saksan jatkosta.
Kyseessä oli kolmas peräkkäinen kerta, kun Saksa kompuroi jalkapallon suurissa maajoukkueturnauksissa, ja jopa historiallinen nöyryytys ottaen huomioon sen maineen lajin jättiläisenä. Saksaa on opittu kutsumaan Turniermannschaftiksi, turnausjoukkueeksi, koska se tuntuu olevan henkisesti titaaninen kovissa paikoissa. Viimeisimmän maailmanmestaruutensa (2014) jälkeen Saksa on kuitenkin taantunut urheilullisesti pahasti, eikä uusi valmentaja Hans-Dieter ”Hansi” Flick, joka teki erinomaista työtä Bayern Münchenissä, ole pystynyt kääntämään kurssia.
Bildin liioitteleva otsikko oli siis jossain määrin ymmärrettävä. Vertasihan sama vaikutusvaltainen ja ilkeyksiä viljelevä lehti saksalaista maajoukkuemiestä makkaraan sen jälkeen, kun Saksa oli sössinyt itsensä ulos EM-kisoista 2000. Saksan stereotyyppinen maine voittavana koneena ja piikkinä vastustajien lihassa toimii sitä vastaan juuri nyt, koska se johtaa kohtuuttomiin odotuksiin fanien ja median toimesta. Saksan jalkapalloilullisesta epäonnistumisesta Qatarissa seurasi vähemmän yllättäen runsaasti pötypuhetta, kuten vaatimuksia uusista johtavista pelaajista. Reipasotteinen puolustaja Antonio Rüdiger liittyi kuoroon ilmoittamalla Costa Rica -ottelun jälkeen, että Die Mannschaftista on tullut liian kiltti. Hän tuntui ehdottavan paluuta voittaminen hinnalla millä hyvänsä -mentaliteettiin, josta Saksa tunnettiin esimerkiksi 1980-luvulla. Silloin joukkueen pelaajat olivat jopa valmiita vahingoittamaan vastustajiaan päästäkseen jatkoon.
Saksalaisilla ei ole kuitenkaan syytä haikailla entiseen. Realistisempaa ja kunnollisempaa olisi jatkaa nykyisellä tiellä, jossa pyritään yhdistämään progressiiviset poliittiset kannanotot uusimpiin jalkapalloilullisiin innovaatioihin. Esimerkiksi Jürgen Klopp voisi olla oikea mies kehittämään Die Mannschaftin peliä. The Guardianin blogimerkinnässä kiteytettiin nimittäin, ettei Saksa ole vielä onnistunut yhdistämään klassista voitontahtoaan superliikkuvaan nykypeliin, joka vaatii pallosta huolehtimista lähes robottimaisella tarkkuudella ja taidolla.
Saksan jalkapallomaajoukkue ei ole juuri nyt tarpeeksi osaava toteuttaakseen tätä huippuvaativaa systeemiä, mutta ei ole mitenkään mahdoton ajatus, etteikö se petraisi selvästi jo kotikisoihinsa 2024 mennessä. Löytyyhän nykykokoonpanosta Kai Havertzin, Florian Wirtzin ja Jamal Musialan kaltaisia nuoria lahjakkuuksia. Määrätietoiseen työhön uusia jalkapalloilijoita kasvattavan järjestelmän uudistamiseksi on ryhdytty, vaikka se tapahtuu saksalaiseen tyyliin kärsivällisesti ja hitaasti. Bundestrainer (maajoukkueen päävalmentaja) Flick puhui haastattelussa kymmenestä vuodesta.
Maajoukkuetoimintaa pyörittävä Saksan jalkapalloliitto (DFB) on edelleen liikkeissään etanamainen, mutta onneksi sekin joutuu muuttumaan aikojen mukana, eikä ole enää yhtä taantumuksellinen organisaatio kuin ennen. DFB menetti silti juuri ison sponsorinsa, supermarkettiketju Rewen, koska edellinen ei ollut jälkimmäisen mielestä poliittisissa kannanotoissaan tarpeeksi aktiivinen. Tällainen kaupallinen paine pakottaa DFB:n ottamaan esimerkiksi ihmisoikeudet paremmin huomioon.
Kirjoitin kaikesta tästä uudessa tietokirjassani Wunderball – Saksan jalkapallon tarina, joka julkaistiin sopivasti loppusyksystä. Teos sekoittaa kriittisyyttä ja ymmärtäväisyyttä. Saksan lähihistorian pimeitä puolia – siis myös jalkapallossa – ei ole mitään syytä unohtaa, mutta ne eivät ole koko totuus. Päädyin Wunderballissa johtopäätökseen, että nykyinen saksalainen seura- ja maajoukkuejalkapallo on arvomaailmaltaan ja metodeiltaan enimmäkseen terveellä pohjalla.
Urheilullisissa asioissa riittää tosin korjattavaa. Saksa voitti MM-kultaa 2014 nielemällä ylpeytensä omasta mahtavuudestaan ja ryhtymällä kopioimaan Espanjaa. Nyt on seuraavien innovaatioiden aika. Kiteytän tilanteen kirjani lopussa: ”Flickin vaikutuksesta maajoukkue alkoi pelata viihdyttävämmin. Uusista huippulahjakkuuksista alkaa tosin olla pulaa. Ongelma liittyy Johanna Nordlingin mukaan juniorivalmennukseen, joka on painottanut liikaa joukkuepelaamista ja taktiikkaa yksilöllisen luovuuden kustannuksella. […] Korjausliikkeeseen on kuitenkin jo ryhdytty, joten lienee vain ajan kysymys, milloin Saksan maajoukkue palaa takaisin jalkapalloilulliselle huipulle. Tuleeko se voittamaan lisää pokaaleja? Todennäköisesti, mutta miksi? Koska Saksassa jalkapallo nähdään yhdistelmänä urheilullisia, kaupallisia ja yhteiskunnallisia arvoja. Peli liikuttaa massoja ympäri maailmaa. Mutta lähinnä Saksassa se on pysynyt todellisena kansanurheiluna. Helmeilevän oluen, rasvaisen makkaran ja tehokkaan jalkapallon luvattua maata ei tarvitse rakastaa, mutta sitä saa arvostaa sen lajille tekemien palvelusten takia.”