Arktinen hysteria – unohdettu klassikko

—

Käsiohjelmateksti Kansallisteatterin sovitukseen Marko Tapion romaanista Arktinen hysteria. Näytelmän kansaesitys oli pienellä näyttämöllä 1.3.2017. Teksti löytyy myös Kansallisteatterin blogista.

—

Marko Tapion pääteos Arktinen hysteria (1967–1968) on unohdettu klassikko, vaikka sen pitäisi olla maamme kansalliskirjoja. Arktinen hysteria tiedetään. Romaanina se ei ole kuitenkaan läheskään yhtä luettu tai tutkittu kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia (1959–1962), joka käsittelee samoja aiheita ja samaa aikaa. Tämä on sääli, sillä Arktinen hysteria on loistava kirja.

Arktinen hysteria jäi monesta syystä paitsioon. Se oli pessimistinen. Se leimattiin oikeistolaiseksi, kun Linna oli poliittisesti Tapiota enemmän vasemmalla. Tapiosta ei ollut sodissa kärsineen Suomen terapeutiksi. Arktinen hysteria ei sopinut ajan henkeen, mistä syystä se yritettiin unohtaa.

Nyt, maamme täyttäessä 100 vuotta, Tapion teoksen voi huomata olleen aikaansa edellä. Se tarjoaa uusia näkökulmia suomalaisuuteen ja Suomeen. Siinä riittää valtavasti tulkittavaa. Kuten kaikki suuret kirjat, sitä on vaikea ammentaa tyhjiin. Se haastaa käsityksemme historiasta.

Arktinen hysteria on sukuromaani. Siinä seurataan Björkharryn perheen siirtymistä maaseudulta bisneksen ja politiikan maailmaan. Samalla kerrotaan Suomen rakennemuutoksesta 1800-luvulta 1900-luvulle. Aiheet ja aika ovat lähes yksi yhteen samat kuin Pohjantähti-kirjoissa. Tapio ei kuitenkaan kopioi Linnaa, vaan kulkee omaa tietään. Arktinen hysteria on Pohjantähteä selvästi monimutkaisempi ja ristiriitaisempi.

Suomalaiset kärsivät Tapion mukaan arktisesta hysteriasta. Se on kansantauti ja liittyy kylmään pohjoiseen ilmastoon. Se saa ihmiset kätkemään kiihkeimmät tuntemuksensa. Kun ne tulevat lopulta esiin, tulokset ovat veriset. Arktisessa hysteriassa Suomen sodat ovat kaikki tavalla tai toisella tämän taudin aiheuttamia.

Romaanissa todetaan, että ihmiset toistavat helposti virheitään. Silloin tällöin esiin nousee kuitenkin vahvoja yksilöitä, jotka nousevat olosuhteiden yläpuolelle, ja hetkiä, jolloin historian suunta voidaan muuttaa. Kaiken ei ole pakko mennä huonosti. Näin on siitä huolimatta, että romaanin kerronta on pessimististä, jopa nihilististä, eikä parempaan ole sen perusteella helppo uskoa.

Yhdellä tasolla Arktinen hysteria kertoo isistä ja pojista. Kertojana toimiva Harri Björkharry on insinööri, joka kunnioittaa toiminnan miehiä, mutta on itse päättämätön ja heikko. Hänen isänsä Vikki on häikäilemätön opportunisti ja isoisänsä Janne yksinkertainen mylläri. Isien ja poikien on vaikea tulla toimeen keskenään. Björkharryn suku rappeutuu samaa tahtia Suomen kanssa.

Arktisessa hysteriassa ei haikailla vanhoihin hyviin aikoihin, vaan yritetään saada selvää kaupunkeihin syntyneestä uudesta todellisuudesta. Tapio ei kuvittele, että maaseudusta elänyt Suomi olisi ollut mukavampi paikka, tai että sen asukkaat olisivat olleet kunnollisempia. Hän ymmärtää silti kaupungistumisen ongelmat ja kertoo niistä Arktisessa hysteriassa.

Harri Björkharry suhtautuu epäilevästi kaikkien yhteiskuntaluokkien ihmisiin. Etenkin tässä suhteessa Arktinen hysteria eroaa Pohjantähdestä. Köyhät ja rikkaat tuomitaan Harrin toimesta vastaavalla tavalla. Molempien joukosta löytyy hyvää ja huonoa ainesta. Tämä tekee Arktisen hysterian ihmiskuvasta uskottavan, mutta tekee romaanista hieman vaikean lukea. Se ei tarjoa juurikaan vastauksia tai hyvää mieltä. Se on kuitenkin todella hyvin kirjoitettu ja jää siksi mieleen.

Arktinen hysteria jäi Tapion kuollessa kesken. Sen kritisoiminen keskeneräisyydestä ei kuitenkaan ole tärkeää. Eihän antiikin patsaitakaan haukuta sen takia, että niiltä puuttuu ruumiinosia. Arktinen hysteria on hieno kirja, joka nousee hitaasti ansaitsemaansa suosioon. Sen uudelle painokselle olisi varmasti kysyntää yhä monimutkaisemmaksi muuttuvana ja haastavana nykyaikana.

Esa Mäkijärvi