Artikkeli: Imagismi runouden suunnannäyttäjänä

Artikkeli julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.

—

Euroopan kirjallisuudessa 1900-luvun alussa syntynyt halu kokeilla loi roppakaupalla hyvää kirjallisuutta. Imagismi oli yksi tuon ajan tärkeimmistä runosuuntauksista ja tiennäyttäjä monille tuleville liikkeille. Sillä oli verrattain lyhyestä olemassaolostaan huolimatta lähtemätön vaikutus viime vuosisadan runouteen. Suuntaus syntyi englantilaisen kirjailijan ja filosofin T.E. Hulmen (1883-1917) vuonna 1908 perustamassa Poets’ Clubissa. Kerhossa luettiin ja keskusteltiin ensimmäisistä imagistisista runoista. Näiden joukossa oli Hulmen omia runoja, kuten tammikuussa 1909 ryhmän lehdessä julkaistut Autumn (”Syksy”) ja A City Sunset (”Kaupungin Auringonlasku”), joita pidetään yleisesti imagismin eräänlaisena lähtölaukauksena. Imagistisen runojen tavoitteena oli sisältää mahdollisimman tarkkoja kuvia ja kieltä. Säkeissä kuvattiin usein arkitodellisuutta ja tavallista ihmistä. Kyse oli reaktiosta vanhojen uskomusten särkymistä ja maailmankuvan epäselvyyttä vastaan. Runot oli tarkoitettu dynaamiseksi vastavoimaksi yhteiskunnan turvattomuudelle. Koettiin, että vanha mitallinen runous ei enää pysty vastaamaan todellisuuden asettamiin vaatimuksiin. Kaikenlaiset symbolit hylkäävä uusi runous oli vahvassa ristiriidassa esimerkiksi silloisen mitallisen runouden kanssa. Säkeiden tarkka kuvallisuus levisi sittemmin myös muihin taiteenlajeihin, kuten kubistisiin maalauksiin.

Yhdysvalloista Englantiin muuttanut runoilija ja kääntäjä Ezra Pound (1885-1972) oli kuitenkin se mies, joka teki liikkeen tunnetuksi. Hän piti Hulmen ajatuksista ja huomasi, että ne vastasivat hänen omaa käsitystään oikeasta runoudesta. Siinä missä Hulme oli enemmänkin organisoija ja päällepäsmäri, Pound vei imagismia taiteena pidemmälle. Pound huomasi tarkkanäköisesti, että Hulme ammensi kuviinsa aineksia etenkin ranskalaisista ja englantilaisista symbolisteista, mutta pidemmältäkin aina kreikaksi, latinaksi, hepreaksi, kiinaksi ja japaniksi kirjoitetusta klassisesta kirjallisuudesta lähtien. Yksittäiset imagistit eivät tietenkään ammentaneet samoista lähteistä. Liikkeen sanoma oli kuitenkin harmonisen yleismaallinen ja juuri siksi se veti puoleensa monen tyyppisiä henkilöitä.

Sanoma levisi Poundin omassa runoudessa ja käännöksissä sekä hänen lukuisissa artikkeleissaan. Hän jätti Poets’ Clubin nopeasti kyllästyttyään sen nurkkakuntaisuuteen ja perusti uuden ryhmän, Lontoossa kokouksiaan pitäneen ns. Eiffel Tower –ryhmän (nimi tuli siitä, että tapasivat kuuluisan pariisilaisen tornin mukaan nimetyssä ravintolassa). Vuonna 1911 Pound otti imagisteihin entisen rakastettunsa, runoilija Hilda Doolittlen, taiteilijanimeltään H.D.:n. Hänestä tuli Poundin ohella yksi uuden runoliikkeen aktiivisimpia ja tärkeimpiä vaikuttajia. Myöhemmin samana vuonna perustettiin vielä tänäkin päivänä ilmestyvä tärkeä amerikkalainen Poetry-lehti. Ezra Pound pestattiin lehden ulkomaiseksi toimittajaksi ja hän julkaisi ensimmäisissä numeroissa omiaan ja muiden imagistien runoja. Eräässä alkutaipaleen numeroista oli myös Poundin kirjoittamia lyhyitä manifesteja, jotka selvensivät imagistisen suuntauksen tarkoitusperiä.

Imagistit ja erityisesti Ezra Pound saivat kiitosta klassisen kiinalaisen ja japanilaisen runouden kääntämisestä. Myöhemmin esimerkiksi 1950- ja 1960-lukujen Beat-kirjallisuussuuntaus inspiroitui itämaisesta runoudesta paljolti juuri Poundin ansiosta. Vuonna 1914 julkaistiin yksi imagistisen liikkeen tärkeimmistä kirjoista, Poundin itsevaltaisesti toimittama Des Imagistes –antologia. Englanninkielisessä teoksessa oli kirjoittajina toimittajan, H.D.:n ja hänen aviomiehensä Richard Aldingtonin lisäksi mm. sellaisia nimiä, kuten Amy Lowell, James Joyce, Ford Madox Ford ja William Carlos Williams. Valitut runoilijat eivät kaikki edustaneet imagismia, mutta he olivat puhuneet liikkeestä hyväksyvään sävyyn. Kirja ei ilmestyessään saavuttanut juurikaan suosiota, mutta se on sittemmin noussut klassikoksi.

Pound riitautui pian Eiffel Tower –ryhmänsä kanssa ja siirtyi eteenpäin. Hän perusti yhdessä maalari Wyndham Lewisin (1884-1957) kanssa imagismin ideaa pidemmälle viemään pyrkivän vortisismin. Siinä tarkasta kuvasta tai hahmosta pyrittiin etsimään dynaamista periaatetta ja energiaa. Amy Lowell (1874-1925) otti Poundin paikan imagismi-liikkeen nimellisenä johtajana. Lowell julkaisi muutaman uuden imagisti-antologian ja sai jopa liikettä vastaan puhuneen D.H. Lawrencen (1885-1930) tarjoamaan runojaan. Ensimmäinen maailmansota merkitsi kuitenkin kulttuurille vaikeaa aikaa ja imagismin loppua. Ideat, joita vastaan kuvallisuuteen pyrkinyt runous oli hyökännyt, kääntyivät sitä itseään vastaan. Kaikkea sensuroitiin, myös runojen sisältämiä kuvia. Imagismi jäi kuitenkin ihmisten mieliin ja se nousi 1940-lukuun mennessä arvostettuun asemaan. Liikkeen vaikutus näkyy erityisesti englantilaisessa modernistisessa runoudessa, kuten T.S. Eliotin tuotannossa. 1910- ja 1920 –luvuilla vaikuttanut suomenruotsalainen modernismi on myöskin vahvasti imagismin kyllästämä. Mm. Edith Södergranin (1892-1923) ja Elmer Diktoniuksen (1896-1961) runoissa on tarkkoja, uudistamiseen pyrkiviä kuvia. Monet muutkin ovat saaneet vaikutteita Hulmen ja Poundin aloittamasta tärkeästä työstä.

Lähteet:

– Wikipedia
– Glenn Hughes: Imagism & the Imagists – A Study in Modern Poetry (Bowes & Bowes, 1960)
– Stanley K. Coffman, jr.: Imagism : A Chapter for the History of Modern Poetry (University of Oklahoma Press, 1951)