Arvo Pärtista

Olen huomannut, että Arvo Pärtin musiikkia kannattaa kuunnella kirjoittaessa. Pärt säveltää klassista musiikkia, joka ei saa päätä nuokahtelemaan, vaan joka päinvastoin lisää kuuntelijan keskittymistä. Hänen rauhallisia laulujaan on helppo kuunnella arkitoimien taustalla, tai kiireisen päivän jälkeen rauhoituttaessa, mutta kirjoittamiseen Pärt soveltuu parhaiten. Virolaisen säveltäjän pitkät ja hitaasti eteenpäin soljuvat kappaleet tyhjentävät pään ylimääräisistä ajatuksista ja mahdollistavat keskittymisen olennaiseen.

Pärt aloitti tekemällä avantgardistista räminää, ja kokeili useita erilaisia tyylejä, kunnes alkoi 1970-luvulla säveltää nykyisellä yksinkertaisella tavallaan. Hänen musiikissaan on vaikutteita renessanssin polyfoniasta ja keskiaikaisesta kirkkolaulusta, ja siinä hiljaisuus on musiikin veroisessa asemassa. Pärt itse nimittää tyyliään tintinnabuliksi (pienet kellot) ja tämä termi kiteyttääkin hyvin hänen hartaat ja hitaat viime vuosikymmenten sävellyksen.

Pärtin hengellinen musiikki ei ollut ateististen neuvostoliittolaisten viranomaisten suosiossa. Sitä sensuroitiin ja sen esittämistä pyrittiin kaikin keinoin rajoittamaan. Säveltäjä onkin asunut 1980-luvulta lähtien Berliinissä, koska siellä hän on saanut parhaiten harjoittaa taidettaan. Pärt matkustaa usein kotimaassaan, ja hänen viroksi tekemiään haastatteluja kuunnellessa ymmärtää sen meiltä suomalaisilta usein unohtuvan tosiasian, että viro on kauniin musikaalinen kieli.

Pärtin viimeisin sävellys Adam’s Lament esitettiin joulukuussa Turussa sen kulttuuripääkaupunkivuoden päättäjäisten kunniaksi. Esitys koostuu kuoron ja jousisoittimien yhteistyöstä, joka vie kuuntelijan keskiaikaisen kirkkomusiikin hengelliseen maailmaan. Se saa pohtimaan uskonnollisia kysymyksiä. Sitä kuunnellessa alkaa samalla miettiä sitä kummalliselta aluksi kuulostavaa asiaa, että klassinen musiikki ei suinkaan ole vielä kuollut taiteenlaji, vaan se elää ja hengittää Pärtin, Henryk Goreckin ja John Tavenerin kuluneiden vuosikymmenten kauniissa töissä.