Kirja-arvostelu: Whitmanin Valitut runot (Sammakko 2007)

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 2 / 2008.

—

Whitmania sieltä täältä

Walt Whitman: Valitut runot, runoja, Sammakko, 2007 (Markku Jääskeläinen suom.)

Walt Whitman (1819-1892) on luetuin, siteeratuin ja kiistellyin kaikista yhdysvaltalaisista runoilijoista. Karismaattisesta Whitmanista on moneksi: hän on seksuaalivähemmistöjen keulakuva, amerikkalaisuuden perikuva ja jopa Amerikka itse. Hänen merkityksensä rapakon takaisen runouden kentässä on joka tapauksessa valtava, oli miehestä sitten mitä mieltä tahansa. Hänen keskeinen työnsä, useana eri laitoksena julkaistu valtava runoelma Leaves of Grass, on amerikkalaisuuden, politiikan, luonnon ja ihmisyyden kuvaajana merkittävä ja edelleen ajankohtainen. Whitmania ei elinaikanaan arvostettu yhtä paljon kuin 1900-luvulla, jolloin hänet nostettiin klassikon asemaan.

Amerikkalaisia runoilijoita toivoisi käännettävän suomeksi enemmänkin. Tilanne on ainakin suuren yleisön sivistyksen kannalta kehno, sillä esimerkiksi Walt Whitmania on tätä uutta kirjaa ennen käsitelty viimeksi Arvo Turtiaisen käännösvalikoimassa Ruohoa vuonna 1965. Sitä ennen Whitmania on kääntänyt Lauri Viljanen vuoden 1954 kokoelmaansa Ruohonlehtiä. Näistä Turtiaisen kirja on kattavin ja siksi hyvä lähtökohta Whitmanin runouden tutkimiselle. Markku Jääskeläisen tuore Whitman-kokoelma Valitut runot on jatkoa kääntäjän yhteistyölle Sammakko-kustantamon kanssa. Aiemmin Jääskeläinen käänsi Sammakolle osan Jack Kerouacin Matkalla-romaanin uudesta laitoksesta.

Kaikki kolme edellä esiteltyä Whitman-käännöskirjaa sisältävät runoja amerikkalaisuuden ikonin koko elämän varrelta. Ne ovat siis valikoimia hyvässä ja pahassa. Whitmanin tuotannon läpileikkaus on toki sekin hyväksi, mutta monesta kokoelmasta ja eri aikakausilta poimitut runot tekevät kokonaisuuden pakostakin sirpaleiseksi. Pahimmillaan ongelma on Viljasella, jonka kirja on paikoin lukukelvoton, mutta myös uusin runovalikoima kärsii sekavuudesta. Lukijan näkökulmasta tuntuu siltä, että Whitmania olisi sittenkin parasta kääntää kokoelma kerrallaan. Runoilijalla kun on tapana piirtää kirjojensa sisällä laajoja kaaria, jotka jäävät satunnaisista otannoista pois. Näin osa Whitmanin tarkoituksista jää harmittavasti ymmärtämättä.

Jääskeläinen käännös on tekstinä soljuvaa ja hyvätasoista. Tässä hän tavoittaa Whitmanin hengen. Runojen kuuluisa puhekielisyyskin on Valituissa runoissa erinomaisesti läsnä. Jääskeläinen käsittelee kohdettaan kuitenkin hieman liian kiltisti, sillä Whitman oli myös huutomerkkiä ahkerasti käyttävä tunteen runoilija. Käännökset sortuvatkin välillä turhaan virkamiesmäisyyteen. Runot ovat teknisesti taitavia, mutta kolkkoja.

Valitut runot keskittyy Whitmanin luontolyriikkaan. Jääskeläinen enimmäkseen sivuuttaa poliittisemman ja kantaaottavan runouden. Jyrkkä keskittyminen luontoteemaan ei tunnu aivan perustellulta, eikä Jääskeläinen jälkisanoissaankaan erittele valitsemisperiaatteitaan. Kirjasta puuttuu esipuhe. Whitmanin elämän ja tuotannon syvällinen käsittely olisi varmasti tullut monelle lukijalle tarpeeseen; onhan edellisestä käännösvalikoimasta vierähtänyt useampi vuosikymmen. Kokoelman kyllä avaa Whitmanin itselleen kirjoittama runo “Laulu itsestäni”, mutta se lienee sittenkin turhan vähän näinkin tärkeän kirjailijan esittelemiseen.

Valitut runot on mukava keskustelunavaus, mutta se ei todennäköisesti kestä ajan hammasta. Sammakko ja Jääskeläinen ansaitsevat kuitenkin kiitosta Whitmanin tuomisesta uudelleen esille. Ehkä nämä runot innostavat kääntäjiä ja miksei kustantajiakin tarttumaan edessä olevaan valtavaan projektiin, koko mammuttimaisen Leaves of Grassin suomentamiseen. Silloin alkaa tietenkin kädenvääntö siitä, mikä lukuisista laitoksista olisi sopivin, mutta käännettävähän ei lopu koskaan. Whitmanin elämänmyönteisellä lyriikalla on varmasti tilausta kyynisessä nykymaailmassa.