Carnagesta

Roman Polańskin viime vuonna ensi-iltaan tullut Carnage on ohjaajan paras elokuva pitkään aikaan. En pitänyt palkintoja kahmineesta laskelmoidusta Pianistista (2002), enkä sen jälkeisestä keskinkertaisesta Charles Dickens -filmatisoinnista Oliver Twistista (2005). Myöskään muutaman vuoden takainen televisiotrilleri The Ghost Writer (2010) ei ollut parasta mahdollista elokuvataidetta.

Carnage palauttaa uskon ikääntymään päässeen Polańskin visioon. Elokuva on musta komedia, joka perustuu Yasmina Rezan näytelmään God of Carnage. Yhteen huoneistoon sijoittuva ja rönsyilevää pitkää keskustelua seuraava näytelmä/elokuva on melko lyhyt, mutta se onnistuu olemaan poikkeuksellisen intensiivinen. Sana ”carnage” kääntyy suomeksi ”verilöylyksi”. Aivan siihen ei sentään jouduta, vaikka lähelle toki päädytään.

Polański ei tunnu pitävän ihmistä suuressa arvossa. Hänen parhaissa elokuvissaan, kuten Inhossa (1965), Chinatownissa (1974) ja nyt Carnagessa, kuvataan ihmisolemuksen synkkiä puolia. Inhossa nähdään läheisyyden kammosta kärsivä kaunis nainen, Chinatownissa on sekalainen seurakunta sekopäisiä gangstereita ja Carnagessa neljä tavallisen oloista mutta epätasapainoista ihmistä.

Tunnetut näyttelijät vesittävät yleensä tällaiset yhteen temppuun turvautuvat elokuvat. Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on Funny Games -filmin vuoden 2007 Hollywood-versio. Katsojan on vaikeampi eläytyä elokuvan tapahtumiin, jos valkokankaalla heiluu hänen hyvin tuntemiaan tyyppejä. Tällä kertaa on kuitenkin ilo huomata, että Jodie Fosterin, John C. Reillyn, Christoph Waltzin ja Kate Winsletin muodostama nelikko ei saa katsojaa kiinnittämään huomiotaan epäolennaiseen, eli rutinoituneiden näyttelijöiden patsasteluun, vaan saa hänet seuraamaan ihmisten välisistä valtataisteluista kertovaa kiinnostavaa tarinaa.

Carnagessa Waltzin ja Winsletin näyttelemän pariskunnan poika on lyönyt Fosterin ja Reillyn hahmojen jälkikasvua kepillä kasvoihin. Vanhemmat kokoontuvat yksityisasuntoon sovittelemaan riitaa, mutta homma riistäytyy käsistä luonne- ja mielipide-erojen ilmentyessä. Mikään elokuvassa ei viittaa siihen, että nahistelleet pojat ottaisivat kiistaansa kovin vakavasti, mutta vanhemmille asiasta tulee nopeasti elämän ja kuoleman kysymys.

Hahmot ovat herkullisia karikatyyrejä. Penelope Longstreet (Foster) on maailman parantamisesta kiinnostunut humanisti, Michael Longstreet (Reilly) on väkivaltaisia patoumiaan piilotteleva myyntimies, Nancy Cowan (Winslet) on kaikkeen tuskastunut kiinteistönvälittäjä ja Alan Cowan (Waltz) on matkapuhelimeensa jatkuvasti puhuva kyyninen lakimies. Kävin näytöksessä, jossa katsojat naureskelivat hahmojen yksisilmäisyydelle ja heidän täydelliselle kyvyttömyydelleen tulla toimeen keskenään, mutta osa naureskelusta vaikutti hermostuneelta. Carnage on provokaatio ja satiiri, mutta samalla se on hyvä muistutus siitä, ettei suurin osa ihmisistä todellakaan ole omaperäistä tai kiinnostavaa väkeä. Me olemme Longstreetien ja Cowanien kaltaisia karikatyyrimäisiä tyyppejä. Mikään ei estä meitä käyttäytymästä yhtä idioottimaisella tavalla.

Roger Ebert antoi Polańskin tuoreelle ohjaukselle arvostelussaan kolme tähteä. Hän kehui näyttelijäsuorituksia, mutta väitti että näin ahtaassa tilassa kerrottu tarina toimii paremmin näyttämöllä kuin valkokankaalla. En ole Ebertin kanssa aivan samaa mieltä. Tunteiden vuoristorata, johon elokuvan näyttelijät ajautuvat, naulitsee katsojan penkkiinsä, etenkin kun filmi on näin lyhyt. Katselukokemuksesta muodostuu ajatuksia herättävä.

Lopuksi on syytä mainita eräästä kiinnostavasta yksityiskohdasta: Carnage sijoittuu New Yorkiin, mutta kuten tiedämme, Polańskista on annettu Yhdysvalloissa pidätysmääräys. Häntä syytetään alaikäiseen tyttöön sekaantumisesta 1970-luvulla. Carnage on tästä syystä kuvattu Pariisissa ja ranskalaiskaupunki on saatu näyttämään erehdyttävästi The Big Applelta.