Cosmopolisista

Viimeistään David
Cronenbergin taannoinen elokuvasovitus osoitti, että Don DeLillon Cosmopolis (2003)
on romaanina ajankohtainen. Länsimaiden koko ajan pahenevat taloudelliset vaikeudet
ovat johtaneet DeLillon kaltaisten kaunokirjallisten pessimistien arvostuksen
nousuun. Yhdysvalloista kirjoittavan DeLillon parhaat romaanit kertovat
nopeasti muuttuvasta maailmasta, jossa joukkotiedotusvälineet muokkaavat
ihmisten ajatusmaailmaa. Hänen kirjoitustyyliään on moitittu kylmäksi ja
välinpitämättömäksi, mutta puolustajien mukaan Valkoisen kohinan (1985), Mao
II:n (1988) ja Alamaailman (1997) kaltaiset merkittävät teokset todistavat,  että kirjailija kykenee analysoimaan
kapitalistista kotimaataan erittäin tarkasti.

Keskellä 1980-luvun taloudellista nousukautta julkaistussa Valkoisessa
kohinassa tutustutaan nähtävyyteen, joka kantaa nimeä ”Amerikan eniten kuvatuin
lato.” Rakennuksessa ei ole mitään erikoista, mutta sen ympärille kerääntynyt
väkijoukko räpsii silti näkemästään innokkaasti valokuvia. DeLillo käyttää
mielellään pelkän julkisuuden kuuluisaksi tekemän ladon kaltaisia leikillisiä
vertauskuvia. Hän kertoo kirjoissaan yhä etäisemmäksi ja
viihteellisemmäksi  muuttuvasta
kulttuuristamme, jossa saamme jo äidinmaidossa taipumuksen mennä mukaan miten typerään
asiaan tahansa, kunhan tarpeeksi moni syyllistyy samaan virheeseen.

Cosmopolisissa nuori unettomuudesta kärsivä miljardööri Eric Packer päättää
aikaisin aamulla haluavansa mennä parturiin. Hän hyppää monimetriseen
limusiiniinsa ja aloittaa pitkän matkan nimettömän suurkaupungin, mitä
ilmeisimmin New Yorkin, halki. Packer haluaa hiustenleikkuun, vaikka
Yhdysvaltojen presidentti on kaupungissa, kaduilla on rottateemaisia mielenosoituksia ja
käynnissä ovat suositun rap-muusikon suureelliset hautajaiset. Myös Packerin
henkeä on uhattu. Miljardöörin todelliset motiivit ovat kuitenkin pitkään hämärän peitossa. Aprillipäivänä vuonna 2000 tapahtuva Cosmopolis on yhden
päivän romaani, jossa pörssikeinottelulla rikastunut Packer päättää tietoisesti
luopua saavuttamastaan amerikkalaisesta unelmasta.

Cosmopolis on jakanut melipiteitä sekä elokuvana että kirjana. Osa pitää Don
DeLillon romaania mestariteoksena, toiset arvioivat sen keskinkertaiseksi. Sama
pätee David Cronenbergin ohjaamaan elokuvaan, jonka pääosassa nähdään hieman yllättäen suosituista Twilight-vampyyrifilmeistä monelle teinille tuttu Robert
Pattinson. Pattinson on hyvä valinta Cosmopolisin päätähdeksi, koska hän ei
ainakaan vielä ole näyttänyt valkokankaalla suuria tunteita, vaan sopii
paremmin esittämään Packerin ja vampyyrin kaltaisia etäisiä hahmoja.

Cosmopolisin filmatisointia syytetään Guardianin arvostelussa empaattisuuden
puutteesta. Elokuva ei kriitikon mukaan ota tarpeeksi kantaa 2000-luvun
talouskriiseihin, joilla ”oli todellisia syitä ja seurauksia todellisten
ihmisten elämään kaukana manhattanilaisesta limusiinista, etäällä huonosti
kuvatusta ja prameaa elämää viettävästä keinottelijasta.” Etäännyttämisestä ei
DeLillon kohdalla yleensäkään pidetä. Jotkut muista Cosmopolisin
arvostelijoista eivät ole sulattaneet siitä, että Cronenberg on siirtänyt
DeLillon harkitun dialogin lähes sellaisenaan romaanista elokuvaansa. Hahmot käyttävät komeaa kieltä, mutta eivät tunnu sanovan mitään konkreettista. Tämä turhauttaa
Hollywood-tuotantojen valmiiksi pureskeltuun jutusteluun tottuneet katsojat.

DeLillon kolkko kirjoitustyyli poikkeaa täysin hänen hyvän ystävänsä Paul
Austerin lämpimästä proosasta. Austerin romaaneissa maailmaa tarkkaillaan vastoinkäymisiä kokeneiden ja hyväsydämisten ihmisten, DeLillon kirjoissa puolestaan kokonaan ulkopuolisten näkökulmasta. Ulkopuolisuus tarkoittaa DeLillolla monesti
eräänlaista kerronnallista lääketokkuraa, elämän ja sen tapahtumien
näkymistä etäisenä kuin katsottuna väärin päin käännettyjen kiikarien
läpi. Ratkaisu ei aina toimi. DeLillon viimeisimmät romaanit Putoava mies
(2007) ja Omegapiste (2011) ovat niin tyyliteltyjä, että kirjailijan kylmään
ilmaisuun tottuneillakin on vaikea saada teksteistä otetta.

Cosmopolisissa DeLillon ottama etäisyys toimii kuitenkin täydellisesti. Eric
Packerin hiustenleikkuumatkasta ei tule mitään, kun jenin (elokuvassa yuanin)
vahvistumista vastaan tehty uhkarohkea kauppa sysää hänet konkurssin partaalle.
Packer vetäytyy syvemmälle kuoreensa. Hän ottaa henkilökohtaisen taloudellisen
katastrofinsa vastaan samalla välinpitämättömyydellä kuin suhtautui aiemmin
huomattavaan omaisuuteensa. Raha ei merkitse Packerille mitään, mutta se on tehnyt hänestä kylmän laskelmoivan. Cosmopolisin edetessä selviää, ettei
miljardööri halua kuin irrottautua peruuttamattomasti kaupankäynnin
oravanpyörästä.

Uusimmassa keinottelussa epäonnistuttuaan Packer eroaa ökyrikkaasta vaimostaan
ja syyllistyy satunnaisiin väkivallantekoihin. Romaanin lopussa hän tapaa Richard
Sheets -nimisen vanhan työntekijänsä, joka haluaa kostaa entiselle esimiehelleen tappamalla tämän ja perustelee aikeitaan hiljattaisille
kadunvaltausliikkeille tyypillisellä tyhjällä retoriikalla. Packer ansaitsee
rappiolle joutuneen entisen keinottelijan mielestä kuoleman jo pelkästään
asemansa tähden. Kommentilta putoaa pohja Packerin kertoessa menettäneensä
rahansa, mutta Sheets painaa silti liipaisinta. Maailma ei sisäiseen
konfliktiin ajautuneen tappajan yllätykseksi muutu kuitenkaan paremmaksi
paikaksi.

DeLillo ei ole henkeen ja vereen realistinen kirjailija, eikä Cosmopolisia ole tarkoitus lukea kirjaimellisesti. Romaani on kärjistys. Se kertoo ylikierroksilla pitkään käyneestä amerikkalaisesta yhteiskunnasta
jotakin yhtä olennaista kuin niin ikään proosallisiin ylilyönteihin mielellään
turvautuvan Bret Easton Ellisin pääteos Amerikan Psyko. Ellisin romaanin hirviömäisessä päähenkilössä Patrick Batemanissa ja DeLillon dynaamisessa Eric Packerissa on
paljon samaa. Molemmat ovat hyvännäköisiä, nuoria ja rikkaita, sekä täysin
välinpitämättömiä kanssaihmisiään kohtaan. Kumpikin purkaa ahdistustaan
seksiin. Bateman ja Packer ovat rahan synnyttämiä psykopaatteja, joilla ei ole omassa
mielessään muuta tulevaisuutta kuin mahdollisimman väkivaltainen kuolema.