Cut-up-runoudesta

Kansi

—

Esipuhe kokoelmasta Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä (Ntamo 2009).

—

Saatteeksi

Cut-up on kokeellisen taiteen luomisen tekniikka. Siihen liittyy olennaisesti sattumanvaraisuus, ja jopa onni. Kirjallisuudessa se toimii (pääasiallisesti) periaatteella, jossa tekijä valitsee rykelmän tekstejä, ottaa niistä sieltä täältä pätkiä ja muodostaa näistä osista kokonaan uuden tekstin.

Cut-upin tarkoituksena on siis etsiä jo olemassa olevasta uutta. Eräs sen merkityksistä on järkyttäminen, eli keskustelun herättäminen siitä, kuinka kirjallisuutta tai taidetta tulisi tehdä. Voidaan esimerkiksi esittää argumentti, että cut-up-tekniikalla toteutettu runo kuvastaa paremmin nykyaikaisen yhteiskunnan kaoottisuutta ja tietotulvaa kuin perinteisen lyyrinen tai mitallinen runo. Äärimmäinen esimerkki tästä ovat ns. roskapostirunot, jotka on koostettu sähköpostiin tulleista mainos- ja häirintäviesteistä. Nämä spam-runot voidaan nähdä kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme. Esitänkin, että vaikka perinnetietoisuus on hyvästä, cut-upeilla on ehdoton paikkansa kirjallisuudessa. Sattuma ohjaa monesti elämää; miksei siis myös taidetta?

*

Cut-up-tekniikan (tai kollaasin) isäksi voidaan kutsua dadaisti Tristan Tzaraa (1896-1963). Tzara esitti 1920-luvulla surrealistien iltamissa tempauksen, jossa hän kirjoitti runon vetämällä sanoja summittaisesti hatusta. Tätä pidetään tässäkin kirjassa toteutetun sattumanvaraisuustekniikan lähtölaukauksena. Ehdotuksesta syntyi tietysti melkoinen riita. Lopulta Tzara potkaistiin ulos surrealistisesta liikkeestä. Ymmärrys tyyliä kohtaan ei ole sittemmin ainakaan lisääntynyt.

Tzaran jälkeen Gil Joseph Wolman (1926-1995) oli seuraava cut-up-tyyliä merkittävästi kehittänyt kirjailija. Hänellä se liittyi läheisesti kuvarunouteen, lettrismiin. Monialataiteilija Brion Gysin (1916-1986) havaitsi lähes samaan aikaan, että cut-up-metodia pystyi käyttämään myös kuvataiteessa. Hän leikkeli sanomalehtiartikkeleita, ja havaitsi, että asiayhteydestään irrotetut fragmentit muotoutuivat mielenkiintoisiksi asetelmiksi.

Gysin teki myös samalla tyylillä toteutettua proosaa, ja esitteli tekniikan mm. William S. Burroughsille (1914-1997). Burroughsista kehkeytyi kollaasitekniikan mestari. On pitkälti hänen ansiotaan, että cut-up sai jalansijaa kirjallisuudessa. Tämä tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Burroughsin romaani Alaston lounas (1959, suomennos 1971) on tyylin klassikko. Sen käsikirjoituksen luvut sekoitettiin painossa ja painettiin kirjaan mielivaltaisessa järjestyksessä. Kirja oli jo valmiiksi sekava, mutta tällä tavalla siitä tuli entistä villimpi. Burroughs mainitsi myöhemmin, että piti lopputulosta parempana kuin alkuperäistä, rationaalisempaa lähestymistapaa.

Burroughsin ohella ehkä merkittävimmän panoksen cut-up-proosaan teki argentiinalainen kirjailija Julio Cortázar (1914-1984). Hänen Ruutuhyppelyä-romaaninsa (1963, suomennos 2005) hyödyntää cut-up-tyyliä. Sen luvut voi lukea normaalisti alusta loppuun, mutta kirjassa annetaan myös vaihtoehtoinen lukujärjestys. Mestarillinen kirja toimii molemmilla tasoilla, ja tekee todeksi Burroughsin lausuman, jonka mukaan ”tietoisuutta leikkaavat aina satunnaiset seikat. Elämä on leikeltyä, eikä lineaarista kerrontaa.” Myös monien muiden, mm. James Joycen (1882-1941) romaaneista voi löytää merkkejä kollaasien hyödyntämisestä.

Hiljattain Radiohead-yhtyeen Thom Yorke (s. 1968) käytti Tzaran hattumetodia kirjoittaessaan sanoituksia bändinsä vuonna 2000 ilmestyneeseen Kid A -albumiin. Kyse on siis hyvin poikkitaiteellista tekniikasta. Bob Dylan (s. 1941) on viime vuosina ja vuosikymmeninä hyödyntänyt tapaa, jossa hän lainaa kokonaisia sanoitus- ja melodiaosuuksia vanhemmasta musiikista. Nykyelokuvassa vastaavaa on harrastanut mm. Quentin Tarantino (s. 1963). Vieläkin kiistellään siitä, onko aiemman suora lainaaminen varkaus vai kunnianosoitus.

Meillä Suomessa lajityyppi, kuten kokeellinen kirjallisuus muutenkin, on jäänyt ikävästi paitsioon. Kari Aronpuro (s. 1940) on kirjoittanut kokeellisia teoksia niin proosan kuin runoudenkin saralla. Näistä ehkä paras cut-upeihin liittyvä esimerkki on underground-klassikko, kollaasiromaani Aperitiff – Avoin kaupunki (1965). Liian vähälle huomiolle on jäänyt myös vaikkapa Pentti Saarikosken (1937-1983) samalla tekniikalla kirjoitettu romaani Ovat muistojemme lehdet kuolleet (1964).

Tuoreempiakin yrittäjiä löytyy. Leevi Lehdon (s. 1951) runokirja Ampauksia ympäripyörivästä raketista (2004) hyödyntää cut-upia. Lehdon kokeellinen proosateos Päivä (2004) sisältää puolestaan STT:n yhden päivän kaikki uutiset lukuihin aakkosittain järjestettynä. Karri Kokon (s. 1955) viimeisimmät runoteokset, kuten Varjofinlandia (2005), Ilmaisin asiani (2006), Mitä ehkä (2008) ja Così fan tutte (2008), käyttävät nekin cut-upia.

*

Tämän kokoelman tavoitteena on herätellä kotimaista kirjallisuuskeskustelua. Se sisältää sekä lyyrisempiä että kokeellisempia runoja. Kaikki kirjan runot on pääasiallisesti koottu jo olemassa olevasta materiaalista.

Kiitän kaikkia tässä kirjassa mukana olevia kirjoittajia. Olen käyttänyt lähteinä mm. Paavo Haavikkoa, Eeva-Liisa Mannerta, Jarkko Lainetta, Pentti Saarikoskea, Göran Sonnevia, Tomas Tranströmeriä, Markku Paasosta, Olli Heikkosta, Olli Sinivaaraa, Henriikka Tavia, Tua Forsströmiä, Mikko Rimmistä, Kari Aronpuroa, kustantamoiden (Otava, WSOY, Teos, Ntamo) verkkosivuja, kirja-arvosteluja ja kirja-esittelyitä, vain muutaman mainitakseni. Pieni osa mainitsemistani runoilijoista on suostunut mukaan, suurin osa on mukana tahtomattaan. Itsensä tunnistaville haluan sanoa, että kyse on kunnianosoituksesta, ei loukkauksesta.

En ole kaikissa tapauksissa lainannut tekstejä suoraan. Runoissa on myös omia käyttämättä jääneitä säkeitäni. Olen siis ymmärtänyt cut-upin käsitteen laveasti. Tämän kokoelman 45 runoa ovat kollaaseja ja kokoumia, joissa yhdistyy ilo ja suru, vakavuus ja hullunkurisuus, taito ja taitamattomuus. Säkeet ovat tarkoituksellisen sattuman tulosta.

Helsingissä vuonna 2009, Esa Mäkijärvi