David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö

—

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

—

Mielikuvituksen riemuvoitto

David Foster Wallace:

Kummatukkainen tyttö (ja muita kertomuksia)

Siltala 2016, s. 320

suomentanut Juhani Lindholm

David Foster Wallacen (1962–2008) päälle on hänen kuoltuaan aseteltu sädekehää. Itsemurhan tehneestä kirjailijasta on viime vuosina kirjoitettu elämäkertoja ja jopa tehty elokuva. Hänen esseitään ja proosaansa luetaan kasvavalla mielenkiinnolla. Wallacen monisyinen persoonallisuus kiehtoo lukijoita ja mainostajia. Hänestä yritetään luoda mielikuvaa stereotyyppisenä kärsivänä nerona, jonka herkkyys esti häntä saavuttamasta täyttä potentiaaliaan ja johti hänen varhaiseen kuolemaansa.

Wallacen nauttima kansainvälinen huomio on johtanut myös siihen, että häntä on käännetty ahkerasti muille kielille. Kummatukkainen tyttö on toinen Wallacen lyhytproosaa sisältävä kirja suomeksi. Tätä ennen häneltä on julkaistu meillä lähinnä esseitä. Wallacen päätyö – järkälemäinen romaani Infinite Jest (1996) – on suomentamatta, mutta sekin ilmestyy tätä menoa jonakin päivänä.

Kummatukkainen tyttö sisältää novelleja kokoelmista Girl With Curious Hair (1989) ja Oblivion (2004). Ne on suomentanut mestarillisesti Juhani Lindholm. Wallacen teksti on hänen mutkikkaan mielensä näköistä. Se on yhtä aikaa sekavaa ja tarkkaa, nerokasta ja hullua. Sen lukeminen voi olla aluksi vaikeaa.

Mustan huumorin mestari

David Foster Wallacen teksti on arvaamatonta. Siinä saattaa tapahtua mitä tahansa. Kummatukkaisen tytön novellit hämmentävät ja hämmästyttävät. Ne ovat hyvässä ja pahassa ainutlaatuisia, niissä kuuluu tekijänsä ääni. Niiden kummallisuuden takia lyhyt johdanto tai muu perehdyttäminen Wallaceen olisi ollut paikallaan, mutta sellaista ei ole suomennoksessa mukana.

Wallacella oli ilmiömäinen kyky vaihtaa vaihdella kirjoitustyyliään. Hän oli parhaimmillaan antaessaan vallan huumorintajulleen ja mielikuvitukselleen. Näin tapahtuu esimerkiksi novellissa, jonka kertojan veli toimii Yhdysvaltojen ydinasekoodien säilytyslaatikon kantajana: ”Aluksi veljeni oli tässä tehtävässä vain yövuorolaisena ja istui asennossa tuolilla presidentin yksityisen makuuhuoneen ulkopuolella laatikko ranteeseen kiinnitettynä, mutta nyt hänet on todettu niin erinomaiseksi ydinkoodien kantajaksi että hänet on siirretty päivävuoroon, joten hänet näkee usein televisiossa ja kaikenlaisissa muissa tiedotusvälineissä seisomassa asennossa korkeintaan kolmen metrin päässä presidentistä mukanaan ydinkoodien Musta Laatikko, joka on hyvin tärkeä maallemme valtatasapainon kannalta.” (s. 23–24)

Absurdi huumori on yksi Wallacen tavaramerkeistä. Hänen proosansa on hengästyttävää. Novellitaiteen mestari Anton Tšehovin (1860–1904) opit tiiviydestä ja yksinkertaisuudesta heitetään Wallacen toimesta romukoppaan. Wallace suosii lähes mielipuolista rönsyilyä ja kielellistä ilotulitusta. Lopputulos on kiinnostava. Kaikki Kummatukkaiseen tyttöön valitut tarinat eivät ole kummoisia, mutta parhaat kertomukset ovat todella hyviä.

Esimerkiksi novelli ”Vanha kunnon Neon” on Wallacea parhaimmillaan. Siinä Wallace käsittelee muun muassa kysymystä siitä miten vaikeaa elämän vivahteikkuutta on käsitellä proosassa. Selvästi omaelämäkerrallisessa novellissa kertojana toimiva mies haluaa epätoivoisesti tehdä vaikutuksen muihin. Pelko teeskentelystä johtaa lopulta itsemurhaan.

”Vanhan kunnon Neonin” liikaa ajatteleva kertoja murehtii kaiken muun lisäksi sitä, että hänen autokolarissa tapahtuva itsemurhansa voitaisiin tulkita väärin: ”Osittain minua huolestutti se, että tapahtuma voisi olla näyttävä ja dramaattinen ja vaikuttaisi kenties siltä kuin ajaja yrittäisi päättää päivänsä mahdollisimman dramaattisella tavalla. Kaiken tällaisen roskan miettimiseen me ihmiset elämämme haaskaamme.” (s. 255)

Sekavan ajan kuvaaja

Liian pitkälle meneminen oli David Foster Wallacelle tyypillistä sekä hänen henkilökohtaisessa elämässään että hänen työssään. Kirjailijoiden tuotannon tulkitseminen omaelämäkerrallisesta näkökulmasta on usein epämääräistä ja harhaanjohtavaa. Siinä keskitytään liikaa taiteilijan persoonallisuuteen ja unohdetaan luomisen muut puolet.

Wallacen kohdalla omaelämäkerrallista tulkintaa ei kuitenkaan kannata unohtaa. Hän yritti kirjoittaa kaiken kaikesta. Ratkaisu johti siihen, että Wallacea on joskus rasittava lukea. Hän kamppaili epätoivoisesti viihteen ja taiteen välillä. Jotkut Kummatukkaisen tytön novelleista sortuvat omaan näppäryyteensä, mutta mukana on myös ”Vanhan kunnon Neonin” kaltaisia maanisia helmiä.

Wallacen on viimeistään kuolemansa jälkeen katsottu olleen aikaansa edellä. Hän kirjoitti jo 1980- ja 1990-luvulla sittemmin toden teolla vauhtiin päässeestä uudesta ajasta, johon kuuluu hysteeristä ajattelua ja palava halu olla tärkeä. Hän tavoitti parhaissa teksteissään jotakin olennaista kotimaastaan Yhdysvalloista, joka on tämän todellisuuden ehkä tärkein edustaja. Wallacen novellit ovat mielikuvituksen riemuvoittoja.

Esa Mäkijärvi