David Foster Wallacesta ja Päättymättömästä riemusta

Taidan tarvita tauon David Foster Wallacesta. Yhdysvaltalainen kirjailija tuli tutuksi tänä syksynä katsottuani hänestä tehdyn elokuvan, luennoituani hänestä ja arvosteltuani sekä hänen elämäkertansa että hänen päätyönsä Päättymättömän riemun. Tämä blogimerkintä jää siis toistaiseksi viimeiseksi Wallace-aiheiseksi kommentikseni.

Päättymättömän riemun ensimmäinen painos myi loppuun nopeasti, vaikka suomennoksella on mittaa yli tuhat sivua. Sellaisen kirjajärkäleen ei uskoisi pärjäävään tässä kärsimättömässä ajassa. Mutta myihän alkuteos Infinite Jestkin Yhdysvalloissa ja 1990-luvulla, kun kaikki katsoivat televisiota ja turruttivat itseään sen surkealla viihteellä.

Osasyy romaanin kestävään menestykseen johtuu sen onnistuneesta markkinoinnista. Kun Infinite Jest oli tulossa, niin sen kustantaja Little, Brown and Company heitti siitä kiinnostuneille haasteen: pystytkö sinä lukemaan näin pitkää ja vaikeaa kirjaa? Päättymättömän riemun maksanut Siltala hehkutti puolestaan teosta unohtumattomana kokemuksena, jonka avulla ymmärtää ahdistavaa 2020-lukua.

Wallace kärsi huijarisyndroomasta ja pelkäsi paljastuvansa teeskentelijäksi. Häntä kauhistutti ajatus siitä, että hän oli pelkkä mainosilmiö, eikä oikeasti tärkeä kirjailija. Tuska oli turhaa, sillä Päättymätön riemu on loistava kirja, perusteltu yhdistelmä helppoa ja vaikeaa. Kirjoitin Demokraatissa: ”Päättymätön riemu sai aikalaiskriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton ja heidän hämmennyksensä ymmärtää. Sirpaleinen romaani toimii kuitenkin paremmin nyt kuin vuonna 1996, koska vaikkapa sen jälkeen ilmestyneet televisiosarjat ovat opettaneet meitä sietämään kokeellisempaa kerrontaa.”

Wallace uskoi naiivisti, että fiktion pitäisi opettaa meitä sekä elämään että kuolemaan. Päättymätön riemu ei tähän pysty, sillä se on lähinnä kulttuurillisen ahdistuksemme esittelyä, eikä siinä ratkaista juuri mitään. Jatko-osa The Pale Kingin piti vastata huutoon, mutta Wallace ei saanut sitä valmiiksi. Hajanaisesta aineistosta koottu The Pale King julkaistiin silti postuumisti keväällä 2011.

Päättymätön riemu ei lopulta ole erityisen hankala teos, ainakaan kokeneelle lukijalle, vaikka sen maaninen kerronta saattaakin turhauttaa. Kirja vaatii paljon, mutta sen tärkeimmät ajatukset ja keskeiset juonikuviot, ”joissa seurataan Incandenzan sukua, huipputason tennisakatemiaa, päihderiippuvaisten asuntolaa ja quebeciläisiä terroristeja” (lainaus arvostelustani), huomaa kyllä heti.

Juttelin hiljattain Wallacea arvostavan ystäväni Miki Liukkosen kanssa ja hän mainitsi pitävänsä sittenkin enemmän Thomas Pynchonin romaanista Painovoiman sateenkaari, eräästä Päättymättömän riemun esikuvasta. Syyksi kollegani mainitsi sen, että Pynchon menee taiteellisessa proosassaan pidemmälle, eikä kosiskele lukijaa. Wallacen päätyön teksti on jutustelevampaa ja viihdyttävämpää, myös käsitellessään vakavia aiheita.

Wallace oli kummallinen tyyppi, joka piti loppuun asti kiinni tavallisen tyypin imagostaan, vaikka oli epänormaali. Wallacen pelasti kirjailijana se, että vaikka hän oli hämmästyttävän älykäs ja hämmentävän eksentrinen, niin hän säilytti kosketuksen niin sanottuun normaaliin todellisuuteen ja siellä eläviin ihmisiin.

Päättymättömässä riemussa ehdotetaan avaimen hyvään arkeen löytyvän tylsästä tavallisuudesta. Romaanissa mainitaan, ”että elämässä on muitakin tapoja menestyä kuin uuttera itsensä ylittäminen, hammasta purren taisteleminen ja armoton päivittäinen puurtaminen kohti kaukana häämöttävää maalia jonka kanssa voi ehkä, jos sinne asti pääsee, elää.” (s. 426)