Elämä: Esipuheesta

Miki Liukkosen neljäs romaani Elämä: Esipuhe on kirjasyksyn tapauksia, vaikka Helsingin Sanomien siitä hiljattain julkaisema arvostelu olikin vähän sekava. Jutussa Liukkosta syytettiin muun muassa ajatuksellisista aivopieruista ja perusteettomasta röyhkeydestä. Hänen uusi teoksensa kuulemma vain teeskentelee olevansa kokeellinen. Paljon melua tyhjästä, kiteytti kriitikko, jonka ajatuksista nousi pieni myrsky kirjailijan älähdettyä niistä sosiaalisessa mediassa.

Kirjoitin Elämä: Esipuheesta tuttuun tapaan Demokraattiin. Totesin arvostelussani muun muassa, että hienossa romaanissa kaikkiin asioihin paneudutaan ”nautinnollisen ja tuskallisen tarkasti.” Lukijaa ei todellakaan päästetä helpolla. Pelkkä kirjan selailu ei kannata, sillä tärkeät kohdat, kuten terävät kiteytykset, on piilotettu valkoiseksi kohinaksi jäävän muun tekstin sekaan. Intensiivinen paneutuminen on pakollista, jos haluaa ymmärtää tarinaa ja teemoja.

Elämä: Esipuhe on kieltämättä kokeellinen. Sen kielellinen haastavuus ei kuitenkaan häiritse minua, pidinhän yhtä lailla Taina Latvalan Torinon enkelin kaltaisesta viihteellisemmästä kerronnasta kuin Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton tapaisesta haastavammasta tarinoinnista. Olenkin kirjallisuuden suhteen jokseenkin kaikkiruokainen. Minulle riittää, että kirja on hyvä. Viime vuosina olen kuitenkin kallistunut enemmän rennomman tyylin suuntaan, mikä selittää sen, miksi en ole varauksetta Liukkosen proosan puolella. Puolustan silti hänen oikeuttaan kokeilla.

Liukkonen on maksimalisti. Hänen ylimääräisen estetiikkansa jää kauas Ernest Hemingwayn ja kumppaneiden minimalismista, jossa kerrotaan vain olennainen. Pidän itse välimuodosta, tasapainosta tiiviin ja runsaan ilmaisun välillä. Mainitsin tästä kritiikissäni: ”Elämä: Esipuhe on kuin umpeen kasvanut tekstiviidakko, jonka läpi lukijan pitää taistella tiensä viidakkoveitsellä päästäkseen kauniiden näkymien, kuten vesiputousten, äärelle. En täysin pidä tästä Liukkosen taiteellisesta ratkaisusta, mutta se on perusteltu, kuten kaikki muukin teoksessa.”

Romaanin maailma on neuroottisuudestaan huolimatta johdonmukainen ja uskottava. Inhimillisimmillään kerronta on käsitellessään toimimattomia perheitä. Yhteisen ymmärryksen saavuttaminen tuntuu mahdottomalta, oli kyse sitten perheestä, työyhteisöstä tai yhteiskunnasta.

Elämä: Esipuheessa tämä kommunikaation pirstaloituminen pistetään muun muassa sosiaalisen median piikkiin. Kärsimme informaatiotulvasta ja kovalevymme, siis aivomme, ovat täynnä hyödytöntä tietoa. Meistä on tullut keskittymishäiriöisiä: ”Tekemämme asiat jättävät jäljen hermosolujen välisiin yhteyksiin: tapa käyttää aivoja muokkaa niitä, ja kun aivot tottuvat poukkoilemaan asiasta toiseen, ne omaksuvat sen yleiseksi toimintatavakseen.” (s. 807)

Tekstin raskautta ja sen iskuja pehmennetään absurdilla huumorilla, joka on sekin Liukkosen tavaramerkkejä. Kirjassa sateenkaaren päästä löytyy Willem Dafoe ja pallomeren keksijälle toivotaan hänen ansaitsemaansa rangaistusta. Jotkut kohdat voi puolestaan tulkita sekä mustaksi huumoriksi että faktoiksi: ”Omasta mielestäni jokainen ihminen hyötyisi terapiasta näinä aikoina.” (s. 836)

Mainitsin Demokraatissa, että Liukkosen proosa tuo mieleen yhdysvaltalaiset klassikot, kuten Thomas Pynchonin ja William Gaddisin. Suomalainen on napannut ideoita myös esimerkiksi David Foster Wallacelta ja Don DeLillolta. Liukkonen on näitä mestareita sekavampi ja epäjohdonmukaisempi, mutta tarkoituksellisesti, ei koska hän olisi heitä huonompi kirjoittaja. Liukkosen kanssa ei tarvitse olla samalla aaltopituudella, mutta hänen lahjojaan ei voi kieltää.

Elämä: Esipuhe sisältää pitkiä täydellisiä jaksoja, mutta tekijänsä estetiikan mukaisesti myös paljon ylimääräistä. Toimisiko teos lyhyempänä? Tuskin, vaan siinä voisi olla yhtä hyvin tuhat lisäsivua. Tällaisenaankin Elämä: Esipuhe vaatii lähes epäinhimillistä keskittymiskykyä. Sitä tuskin löytyy kirjan kohdeyleisöltä eli nuorilta aikuisilta.

Innostun aina Liukkosta lukiessani ja saan häneltä paljon ideoita omiin kirjoihini. Ne muistuttavat siitä vain periaatteessa ilmeisestä tosiasiasta, että voin kirjoittaa mistä haluan ja mitä haluan. Etenkin hänen romaaninsa valavat minuun ylimääräistä rohkeutta, jonka puutteesta en ennen niihin tutustumista edes tiennyt kärsiväni. Kiitos tästä, Miki.