Elokuvasta The Curious Case of Benjamin Button (2008)

The Curious Case of Benjamin Buttonia katsellessa tulee ihmetelleeksi, kuinka juuri tätä elokuvaa pidetään yhtenä vuoden 2008 parhaista. Vastaukset ovat tosin ilmiselviä: hienoa näyttelyä ja ohjausta, kaunista kuvaa, suuria tunteita ja Oscar-kelloja kilkuttava erikoinen tarina. Siitä huolimatta tulee miettineeksi elokuvan saamaa lähes poikkeuksetta ylistävää vastaanottoa.

Miksikö? Koska F. Scott Fitzgeraldin tarinaan perustuva elokuva on lähtökohdaltaan liiankin erikoinen. Se kertoo miehestä nimeltä Benjamin Button, joka syntyy vanhana ja kuolee nuorena. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, mutta tarinoiden, kirjojen ja elokuvien fantasiamaailmassa kaikki on periaatteessa sallittua. Se kuitenkin herättää automaattisesti tukun olemassaoloon ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä kysymyksiä, joihin elokuva ei osaa vastata.

On vähintäänkin arvelluttavaa seurata, kuinka Brad Pittin näyttelemä “vanha” Benjamin tapaa elokuvan alussa nuoren tytön (jota suurimassa osassa pätkää näyttelee erinomainen Cate Blanchett). Benjaminin “nuorentuessa” ja tytön kasvaessa heistä tulee tietenkin rakastavaisia. Moralistiset hälytyskellot alkavat soida kohtauksessa, jossa kaksikko päätyy rakastelemaan. Tulee mieleen, että heillä ei voi olla puhtaita jauhoja pussissa.

Juuri tästä vaikeasti hyväksyttävästä lähtökohdasta käsin on mielenkiintoista, että elokuva kommentoi monella tapaa suvaitsemattomuutta. Se sijoittuu enimmäkseen 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jossa esimerkiksi rotusyrjintä oli vielä arkipäivää. Tuore isäkään ei aivan alussa hyväksy muotopuolta Benjamia, vaan päätyy hylkäämään tämän.

Pilvellä on tietysti hopeareuna. Sylivauva-Benjaminin hylkääminen tapahtuu portaikossa, joka johtaa ystävällisten ihmisten asuttamaan vanhainkotiin. Ensimmäisenä paikalle osuu musta nainen, jonka sydän on puhdasta kultaa. Hän on vanhainkodin työntekijä, ja rupeaa sitten Benjaminin sijaisäidiksi. Oikea äiti on kuollut synnytyksessä, eikä häntä siksi ikävä kyllä käsitellä. Monessa muussakin kohdassa joutuu pyörittelemään päätään, vaikka alkuperäinen novellikaan ei tavoitellut sosiaalista realismia.

Vaikka meno on koko reilun kahden ja puolen tunnin ajan älytöntä, kuolema tuo vakavuutta. Benjaminin on vaikea suhtautua ystävien ja rakastettujen menetykseen. Hänhän muuttuu koko ajan nuoremmaksi ja, paradoksaalista kyllä, kokeneemmaksi. Vaikka Benjamin on hänkin matkalla olemattomuuteen, hänen erikoisessa tilanteessaan on jotain ei-inhimmillistä. Koska hän kokee ikääntymisen käänteisesti, myös katselijan on vaikea samaistua häneen – oli Brad Pitt sitten kuinka sympaattinen tahansa.

Koska kyseessä on Hollywood-tuotanto, melodraamaa on liikaa. Käsikirjoitus ei mukaile alkuperäistä novellia. Tämä on lähtökohtaisesti hyvä, sillä Fitzgerald kiersi selkeät moraaliset ongelmat kirjoittamalla farssia. Draama menee kuitenkin elokuvassa plörinäksi, koska vaikeisiin kysymyksiin ei edes yritetä vastata. Käsikirjoitus piiloutuu fantasiaverhon taakse.

Benjamin Button -elokuvasta voi siis nauttia täysin rinnoin ainoastaan, jos ei ajattele liikaa. Siinä on monia hauskoja ja surullisia käänteitä, eivätkä tuotantoarvotkaan ole sieltä huonommasta päästä. Brad Pittin asettaisin itsekin mieluusti ehdolle parhaaksi näyttelijäksi Oscar-gaalassa. Hän pitää karismallaan paketin koossa. Tiukkapipona olen kuitenkin velvoitettu sanomaan, että takaperinvanhenemisen aihe on tekijöille liian vaikea pala purtavaksi. Kertomus herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Oscareita se tulee voittamaan, vaikka parempiakin elokuvia olisi palkittavana.