Espanjan jalkapallosta (jalkapallo ja politiikka 4/4)
Espanja
sijaitsee lounaisessa Euroopassa. Se on vajaan 50 miljoonan asukkaan valtio,
johon kuuluu pääasiallisen maa-alueen lisäksi Baleaarit Välimerellä,
Kanariansaaret Atlantilla, Ceutan ja Melillan kaupungit Pohjois-Afrikassa, sekä
muutama asumaton saari Marokon rannikolla. Espanjan rajanaapureita ovat
Andorra, Marokko, Portugali ja Ranska. Espanjan pääkaupunki on Madrid, jonka
suurkaupunkialueella asuu noin 6,5 miljoonaa ihmistä. Muita merkittäviä
kaupunkeja ovat muun muassa Barcelona, Bilbao, Sevilla ja Valencia.
Espanja on vaikeuksissa pitkälti sen takia, että sen maantieteellisesti ja kulttuurillisesti eroavat alueet vääntävät keskenään poliittisesta
vallasta. Varakkaat alueet vaativat laajempaa itsehallintoa tai itsenäisyyttä,
köyhät haluavat lisää tukea. John Hooper huomauttaa The New Spaniardsissa, että espanjalaiset tuntevat ensimmäisenä
uskollisuutta lähipiirille, sitten lähiseudulle ja vasta viimeisenä valtiolle.
Tämä historian tapahtumia hyvin selittävä käsitys juontaa juurensa reconquistaan (takaisinvaltaukseen),
Espanjan valloittamiseen etenkin sen eteläisten osien kulttuuriin lähtemättömän
vaikutuksen tehneiltä muslimeilta noin 800 vuoden aikana. Vuonna 1492 loppuun
saatettu takaisinvaltaus johti keskenään kilpailleiden kristittyjen
kuningaskuntien syntyyn. Ne yhdistyivät ajan saatossa yhteisen Espanjan lipun
alle, mutta alueiden toisiaan kohtaan tuntema epäluulo on edelleen läsnä. Maan
nykyisistä itsehallintoalueista etenkin omaleimaisen kulttuurin omaavat seudut,
kuten Baskimaa, Galicia ja Katalonia, tuntevat toisinaan halukkuutta itsenäistyä
Espanjasta.
Vuodesta 1939 vuoteen 1975 Espanjaa hallinnut diktaattori Francisco Franco
käytti jalkapalloa hyväkseen kohdentaakseen poliittisia intohimoja. Hän
kannatti Real Madridia ja auttoi sitä kasvamaan merkittäväksi seuraksi. Franco ja
Santiago Bernabéu, Real Madridin pitkäaikainen presidentti, junailivat Alfredo
Di Stéfanon, loistavan jalkapalloilijan, siirtymisen Kolumbiasta Espanjaan.
Jalkapalloa seurattiin Di Stéfanon aikoina enimmäkseen radiosta ja
sanomalehdistä, mutta televisiolähetysten olemattomuudesta huolimatta sana Di
Stéfanon kyvyistä oli kiirinyt maailman ääriin. Etelä-Amerikassa pelanneen Di Stéfanon
ura sai kiintoisan käänteen, kun FC Barcelona ja Real Madrid ilmoittivat haluavansa
hankkia hänet joukkueisiinsa. Millonarios osallistui Madridissa järjestettyyn
ystävyysturnaukseen ja sen tähti Di Stéfano kiinnitti Real Madridin presidentin
Bernabéun huomion. Bernabéun epäonneksi paikalla oli myös FC Barcelonan väkeä.
Kummankin joukkueen edustajat vakuuttuivat näkemästään ja suunnittelivat
tekevänsä Di Stéfanosta keskeisen pelaajan. Nopeasti toiminut FC Barcelona sai solmittua kaupat ja pelaaja näytti suuntaavan Kataloniaan.
Real Madridin etua ajatellut Espanjan palloliitto heitti kapuloita rattaisiin
päättämällä Di Stéfanon lähteneen Kolumbiasta luvatta ja riitautti kaupan.
Franco oli 1950-luvulle tultaessa miehittänyt liiton johdon luottomiehillään ja
heillä oli selvästi lusikkansa sopassa. Samalla FIFA ja sen alajaosto UEFA
antoivat siunauksensa Di Stéfanon puhutulle siirrolle FC Barcelonan riveihin.
Vuoden 1953 toukokuussa pyörityksessä ollut Di Stéfano saapui Barcelonaan
neuvottelemaan sopimuksensa yksityiskohdista. Tapahtumien tarkasta kulusta
kiistellään, mutta Real Madridin presidentin tiedetään matkustaneen Kataloniaan
ja houkutelleen pelaajan palaamaan kanssaan Madridiin. Pääkaupungissa Bernabéu
esitteli Di Stéfanolle seuraansa, kertoi suunnitelmistaan ja näytti kaupungin
parhaita puolia. Real Madridin valtava stadion Nuevo Chamartín veti vertoja FC
Barcelonan pyhätölle Camp Noulle, ja madridilaisjoukkueessa pelasi monia
tähtiä. Bernabéu sanoi Di Stéfanolle haluavansa hänen johtavan Real Madridin
suuruuteen.
Real Madridin kaltainen kasvava ja kunnianhimoinen seura oli Bernabéun mielestä
oikea paikka Di Stéfanon kaltaiselle miehelle. Sanat saivat argentiinalaisen
kiinnostuksen heräämään. Samaan aikaan Espanjan palloliitto ilmoitti, että
ulkomaalaisvahvistusten käyttö kiellettäisiin La Ligassa. Käsky kumottiin vain
hieman myöhemmin, joten se oli selvästi tarkoitettu estämään Di Stéfanon
mahdollinen ilmestyminen FC Barcelonan palkkalistoille. Bernabéu hoiti
osuutensa vakuuttamalla järjestävänsä argentiinalaiselle Espanjan
kansalaisuuden, minkä jälkeen Di Stéfano kirjoitti nimen paperiin.
Huomion keskipisteessä ollut Di Stéfano oli vuoden 1953 puolivälissä
tilanteessa, jossa hänellä oli neljä enemmän tai vähemmän voimassa ollutta
sopimusta: yksi Millonariosin, yksi River Platen, yksi FC Barcelonan ja yksi
Real Madridin kanssa. Pelaajakaupoista ei ollut kunnollista säännöstöä, eikä
toiminnassa myöskään ollut kiistakysymykset ratkaisevaa tahoa. Seurat jätettiin
riitelemään keskenään. Millonarios ja River Plate halusivat myydä tähtensä.
Neuvottelujen jälkeen Espanjan palloliitto päätyi epämääräiseen ratkaisuun,
jossa Di Stéfano jaettiin Salomon tuomiolla kahden espanjalaisjoukkueen kesken.
Di Stéfano solmi kummankin kanssa neljän vuoden sopimuksen, jonka ensimmäiset
vuodet täytettäisiin FC Barcelonassa ja jälkimmäiset Real Madridissa. Bernabéu
ilmoitti olevansa tyytyväinen, koska tuomio oli osa päättäjien juonittelua Di
Stéfanon naaraamisessa Real Madridiin. Samaan aikaan katalaanit kiehuivat
raivosta. Vyyhdin kummallisin käänne seurasi, kun FC Barcelona ilmoitti
pitäneensä ylimääräisen kokouksen ja päättäneensä luopua oikeuksistaan jo
haavissa olleeseen isoon kalaan Di Stéfanoon. Tiedonannosta syntyi niin kova
meteli, että FC Barcelonan presidentti Martí Carreto joutui eroamaan häneen
kohdistuneen painostuksen takia. Lehdistössä oltiin sitä mieltä, että Di
Stéfanon menettämisestä vastuussa ollut Carreto oli Francon käskyvallassa.
Jupakan vaiheista ei vallitse yksimielisyyttä, mutta kaikki ovat samaa mieltä
siitä, että kun Di Stéfano lopulta pukeutui Real Madridin kokovalkoiseen
peliasuun, hänestä tuli heti seuran valovoimaisin pelaaja. Vuoden 1953 syyskuun 23. päivänä Di Stéfano saapui vaimonsa ja tyttäriensä
kanssa Atochan päärautatieasemalle Madridiin. Perhe matkusti aamun pikajunalla
Barcelonasta. Tästä hetkestä käynnistyi Real Madridin rakettimainen nousu
Euroopan jalkapallon terävimmälle huipulle. Di Stéfano antoi asemalla lyhyen
lausunnon, minkä jälkeen hänet kuljetettiin Real Madridin tiloihin
lääkärintarkastukseen ja syömään lounasta. Ateroituaan argentiinalainen vei
perheensä upeaan viiden tähden Emperatziz-hotelliin, palasi tapaamaan uusia
joukkuetovereitaan ja pelasi heidän kanssaan ensimmäisen kerran vielä samana
iltapäivänä. Real Madrid kohtasi ystävyysottelussa ranskalaisen Nancyn,
espanjalaiset voittivat 4-2 ja Di Stéfano teki 67. minuutilla ensimmäisen
maalinsa Real Madridin paidassa. Di Stéfano kommentoi myöhemmin, että tiesi
Nancy-otteluun päättyneen pitkän päivän jälkeen tehneensä oikean ratkaisun. Hän
olisi todennäköisesti menestynyt myös huippupelaajia vilisseessä FC
Barcelonassa, mutta Real Madridissa hänestä tuli yksi kaikkien aikojen
parhaista.
Edellä kuvattu siirtosotku on FC Barcelonan ja Real Madridin välejä eniten
hiertäneitä asioita. Samalla se on hyvä esimerkki Francon tavasta hallita
Espanjaa. Diktaattori ei ottanut tärkeisiin asioihin kantaa ennen kuin muut
olivat sanoneet sanottavansa, eikä useimmissa tapauksissa ilmoittanut
tekemistään päätöksistä itse, vaan vaikutti taustalta. Franco kätkeytyi
byrokratian ja käskyvallassaan olleiden ihmisten taakse varmistaen samalla
jokaisen tietävän olevan vastuussa hänelle. Di Stéfanon tapauksessa kenraali
veteli oikeista naruista ja järjesti pelaajan siirtymisen Real Madridiin.
Vuonna 1956 hän antoi Di Stéfanolle Espanjan kansalaisuuden ja houkutteli hänet
punakeltaiseen maajoukkueeseen. Temppu oli osa Francon kansallistamiskampanjaa,
jolla hän pyrki parantamaan hajanaisen valtion yhtenäisyyttä saamalla
Espanjan menestymään kansainvälisessä jalkapallossa. Di Stéfanon lisäksi muun
muassa unkarilainen Ferenc Puskás ja tšekkoslovakialainen László Kubala saivat maan kansalaisuuden.
Vahvistuksilla höystetty Espanja ei saavuttanut tavoiteltua menestystä,
mutta sen näyttävä hyökkäävä pelityyli sai katsojat haltioihinsa. Se
auttoi Francoa kääntämään kansalaisten huomion politiikasta muualle.