Espanjan sisällissodasta
kuuluu Espanjan vaiherikkaan historian mielenkiintoisimpiin tapahtumiin. Maan
nykyisiä poliittisia ongelmia voi ymmärtää paremmin tutustumalla sisällissodan moninaisiin käänteisiin. Neljälle vuodelle jakautuneissa verisissä taisteluissa kuoli yhteensä noin 500,000
ihmistä, joista vain 200,000 menehtyi varsinaisissa taisteluissa. Loput
kuolivat nälkään, pommeihin tai voittajien sodan jälkeen toteuttamissa summittaisissa teloituksissa.
Espanjan sisällissotaa voi pitää ensimmäisenä todella modernina sotilaallisena konfliktina. Monia siinä kokeiltuja käytäntöjä, kuten propagandan laajamittaista käyttöä ja siviiliväestöön kohdistettuja ilmapommituksia, hyödynnettiin paljon tehokkaammin vuosina
1939–1945 käydyssä toisessa maailmansodassa.
Espanjan sisällissodan kaksi pääasiallista taistelevaa osapuolta olivat vaaleilla
valittua hallitusta edustaneet tasavaltalaiset ja kenraali Francisco Francon
johtamat kansallismieliset. Todellisuudessa kaksi ryhmittymää koostuivat
kuitenkin monista kilpailevista alajaostoista, jotka on vasta myöhemmin niputettu vasemmistoa ja oikeistoa
edustaneisiin leireihin. Monimutkaisesta vyyhdistä saa hyvän kuvan tutustumalla Antony Beevorin
kirjan Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 1936–1939 alussa oleviin
selityksiin. Hieman yksinkertaistaen voidaan todeta, että anarkistit, demokraatit,
kommunistit ja sosialistit edustivat hävinnyttä tasavaltaa, kun taas falangistit, karlistit ja
monarkistit olivat voittaneiden kansallismielisten puolella.
Poliittinen tilkkutäkki teki sisällissodasta luonteeltaan arvaamattoman. Ulkomaalaisten vapaaehtoisten armeijassa ja tasavaltaisten puolella kamppaillut George Orwell käsittelee
teoksessaan Katalonia, Katalonia! taistelutoimien arkipäivää, kuten jatkuvaa taistelua surkeiden varusteiden ja täiden kanssa. Beevorin ja Orwellin mukaan espanjalaiset suhtautuivat sotimiseen heille
tyypillisellä epäkäytännöllisellä kiihkeydellä. Käytännön asiat, kuten
strategiat ja jopa joukkojen varustus, olivat retuperällä. Tasavallan armeija
oli taisteluiden alkaessa lukumääräisesti vastustajaansa voimakkaampi, mutta
sen sodanjohdon osaamattomuus ja riitely johtivat vuosien saatossa Francon
voittoon. Vaaleilla valittu hallitus odotti turhaan Ison-Britannian, Ranskan ja
Yhdysvaltojen väliintuloa ja ryhtyi epäviisaasti puolustuskannalle.
Italialta ja Saksalta runsaasti apua saanut Franco käytti vihollisensa epäröinnin hyväkseen.
Kapinakenraalit toivoivat alun perin kaappauksen päättyvän nopeasti, koska heidän
voimansa olivat riittämättömät, mutta tasavaltalaisten sotilaallinen kyvyttömyys
kävi konfliktin pitkittyessä selväksi. Beevor kuvaa kirjassaan hävinneen osapuolen
muutamia sodan aikana tekemiä huonosti suunniteltuja hyökkäyksiä, jotka osoittautuivat täydellisiksi katastrofeiksi. Hallituksessa johtavaan asemaan nousseet
kommunistit ja sosialistit kävivät kohtalokasta keskinäistä kädenvääntöä loppuun asti, mikä
tuntuu jälkikäteen kummalliselta. Franco pelasi korttinsa paremmin perustamalla
jo vuonna 1937 löyhän kansallismielisen liittymän, joka käytti poliittisesta
sekasotkusta paljon kertonutta pitkää nimeä Falange Española Tradicionalista
y de las Juntas de Ofensiva National-Sindicalista (FET de las JONS). Häikäilemätön Franco syrjäytti kilpailijansa ja teki itsestään liikkeen ainoan johtajan.
Falangiryhmä tunnettiin myöhemmin kiteytetymmällä nimellä Moviemento Nacional (kansallismielinen liike). Se päätti Espanjan
asioita vuodesta 1939 aina vuoteen 1975, jolloin diktaattorina koko tämän ajan
toiminut Francisco Franco viimein menehtyi. Kenraali onnistui pysymään vallassa julistettuaan Espanjan toisessa maailmansodassa puolueettomaksi ja otettuaan sopivasti etäisyyttä liittolaisiinsa Italiaan ja Saksaan. Myöhempi armoton sotilaallinen kuri piti 1940-luvulta eteenpäin ongelmat aisoissa.
Francon kuoleman jälkeen Espanjassa voimaan tullut uusi
perustuslaki piti pahimman poliittisen kuohunnan asioissa aina maata viime
aikoina vaivanneisiin taloudellisiin ongelmiin asti. Diktaattori oli suosinut taantumuksellista politiikkaa, jossa korostettiin sulkeutuneisuutta ja
kansallista yhtenäisyyttä. Yhtenäisyyden saavuttaminen oli jo sisällissodan
takia vaikeaa, mutta Espanjan eri alueiden pirstaleisuus teki valtiokeskeisestä
politiikasta likipitäen mahdotonta. Beevorin mukaan Espanjassa oli vuodesta
1938 vuoteen 1966 voimassa sananvapautta rajoittanut lehdistölaki, “joka määräsi
kaikki julkaisut Francon palvelukseen. Tarkoituksena oli rangaista ‘jokaista
kirjoitusta, joka suoraan tai epäsuorasti pyrki vähentämään kansakunnan tai
hallituksen kunniaa, murentamaan hallituksen työtä uudessa valtiossa tai kylvämään
turmiollisia ajatuksia niiden parissa joilla on heikko äly.'” (s. 476)
Francon Espanja muistutti
avovankilaa niille, jotka eivät kannattaneet hallitusta. Elämää
rajoittanut ja francolaisille rajoittamattoman poliittisen liikkumavapauden
mahdollistanut sotatila kumottiin vasta 17. huhtikuuta vuonna 1948, lähes 12
vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Maan baski- ja katalaanivähemmistöjä
vainottiin koko Francon valtakauden ajan estämällä heitä muun muassa käyttämästä
omia kieliään. Myös esimerkiksi abortti, aviero ja homoseksuaalisuus olivat
diktaattorin aikana pannassa. Pelätyn, pidetyn ja vihatun kenraalin kuolema
johti 1980-luvulla vastareaktioon ja hedonistisen Espanjan syntyyn. Maa on nykyään
kummallinen sekoitus francolaista taantumuksellisuutta ja espanjalaisille
luontaista kiihkeyttä. Hiljattaiset taloudelliset vaikeudet ovat ajaneet
valtion jälleen pahoihin vaikeuksiin. Jää nähtäväksi pystyykö hallitus ratkaisemaan ongelmat. Seuraava mahdollinen verenvuodatus johtaa parhaimmassa tapauksessa
Espanjan pirstaloitumiseen useiksi pieniksi valtioiksi ja pahimmassa
tapauksessa uuden Francon voimapolitiikasta vaikutteita ottaneen diktatuurin
syntyyn.