Glamoramasta
Proosan kirjoittamisen joitakin vuosia sitten lopettaneen Bret Easton Ellisin lukijat tuntuvat jakautuvan palvoviin faneihin ja ynseisiin vihaajiin. Provokatiivisella Ellisillä on edelleen jokseenkin huono maine, vaikka hän on hieman rauhoittunut vanhennuttuaan. Samaan aikaan hän on kuitenkin kirjoittanut kaksi vaikuttavaa romaania, Amerikan Psykon (1991) ja Glamoraman (1998). Ellis voi olla yksityishenkilönä vaikea ja kirjailijana epätasainen, mutta halusimme sitä tai emme, parhaat teokset tekevät hänestä klassikon.
Siinä missä murhaavaa pukumiestä seuraava Amerikan Psyko kiteytti rahaa jumaloivan Wall Streetin pimeän puolen 1980-luvulla, henkinen jatko-osa Glamorama tavoittaa muotimaailman pinnallisen kyynisyyden 1990-luvulla. Romaanit ovat tarinoita hajoamisesta. Ne kertovat väärien arvojen varaan elämänsä rakentaneista miehistä ja naisista, jotka romahtavat väkivaltaisilla tavoilla.
Glamoraman todellisuudessa lähinnä ulkonäöllä, kuuluisuudella ja rahalla on väliä. Hahmot, enimmäkseen tyhjäpäiset mallit, pitävät itseään näyttelijöinä ja kokevat myös catwalkien ulkopuolella keikistelevänsä kulisseissa kameroiden edessä. Mikään heidän kokemansa ei ole totta. Alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden sumentamat henkilöt ajautuvat hirvittäviin raakuuksiin, mikä on Amerikan Psykon tavoin looginen seuraus heidän elämiensä tarkoituksettomuudesta.
Romaaneja yhdistää muun muassa se, että yksittäiset elämät ovat niissä halpoja ja lyhyitä. Brändit, esillä oleminen ja ikuinen nuoruus nousevat muun yläpuolelle. Ikinä ei tietenkään voi olla tarpeeksi tyylikäs, kuuluisa ja kaunis, mikä johtaa kärsimykseen ja mielenterveydellisiin ongelmiin. Glamoraman Victor Ward ei ehkä ole häntä kuuluisamman Patrick Batemanin (Amerikan Psyko) kaltainen psykopaattinen murhaaja, mutta molemmat ovat eksyneet labyrinttiin, eivätkä löydä tietä ulos. He sekoavat sisäistettyä hyödyttömyytensä ja järjestelmä korvaa heidät heti klooneilla.
Uudemman kirjan hahmogalleria koostuu epäaidoista teeskentelijöistä, jotka ottavat rooleja ja matkivat muita julkimoita. Koska teoksen mallit ovat kuitenkin niin toistensa kaltaisia, heidät sekoitetaan jatkuvasti toisiinsa, aivan kuin Amerikan Psykon identtiset jupit. Heissä ei ole juuri mitään yksilöllistä.
Parasta Glamoramassa on sen kieli. Se on juuri sopivan häiriintynyttä ja kuin vahvan lääkityksen alaisena kirjoitettua. Sen vauhtiin joutuu aluksi totuttelemaan, kiitos kajahtaneen päähahmon. Monet kohtaukset ovat mestarillisia etenkin dialogin ja rytmityksen osalta. Rönsyjä on paljon, mutta se sopii vaihoharhaiseen tunnelmaan. Ward on Batemanin kaltainen erittäin epäluotettava kertoja.
Ellisin neljättä romaania auttaa myös sen oivaltava musta huumori. Muodin parissa työskentelevät paljastetaan itsekeskeisiksi teeskentelijöiksi, jotka eivät välitä muista, vaan käyttävät heitä hyväkseen. Ennen pitkää merkkilaukkuihin piilotetut pommit räjähtelevät ja yksi niiden uhreista syöksyy Armanin näyteikkunan läpi eräässä hienossa luvussa. Huumori ja tragiikka ovat Glamoramassa enimmäkseen tasapainossa, vaikka jotkin aivottomat hetket, kuten eräs sivukaupalla jatkuva pornokohtaus, olisi pitänyt saksia pois.
Kuten Amerikan Psyko, Glamorama ei sisällä jämäköitä kiteytyksiä tai henkeviä opetuksia. Se jatkuu maanisesti satoja sivuja ja loppuu. Sen voi tulkita myrkylliseksi kritiikiksi pinnallista elämäntapaa vastaan. Glamorama ei ole realistinen, mutta sen ei tarvitsekaan olla. Sen kuva muotimaailmasta on kärjistetty ja tuo mieleen Amerikan Psykon absurdin satiirin Wall Streetistä. Kummatkin romaanit on pakko tietää ja hyvä lukea.