Hemingway-dokumentista

Työpari Ken Burns ja Lynne Novick tehtailee erinomaisia dokumentteja. He eivät ehkä ole dokumentaristien jumalia, kuten Yle Radio 1:n Twitterissä ylistettiin, mutta heillä on kieltämättä poikkeuksellinen kyky hallita suuria aiheita.

Esimerkiksi kieltolaista, Vietnamin sodasta, jazzista ja kantrista pitkät dokumentit tehnyt kaksikko käsittelee tällä kertaa Ernest Hemingwayta, tärkeää amerikkalaista kirjailijaa. Hänen romaaninsa, kuten Jäähyväiset aseille (1929) ja Kenelle kellot soivat (1940), johtivat ansaittuun Nobeliin vuonna 1954. Yksityiselämässään Hemingwaylla meni huonosti, mutta se pätee moneen taiteilijaan.

Kolmiosainen Hemingway, joka esitetään Ylellä jostain syystä kuusiosaisena, on tutun hidas ja perusteellinen. Kollegat, sukulaiset ja ystävät kertovat mielipiteensä kuuluisasta kirjailijasta. Tekijöiden puolueeton kerronta toimii tasapainottavana elementtinä. Dokumenttia on sekä helppo seurata että tulkita.

Itsevarmaa tosimiestä esittänyt Hemingway paljastuu isoksi lapseksi, jolla olisi ollut paljon annettavaa autofiktiiviselle kirjallisuudelle. Hän esimerkiksi epäili joskus sukupuolirooleja ja tykkäsi ottaa toisinaan naisen roolin seksin aikana. Tällaiset roolileikit eivät ole nykyään kauhean kummallisia, mutta Hemingwayn elinaikana (1899–1961) niistä ei juuri puhuttu.

Kirjailija vaikuttaa jääneen machomaisen julkisuuskuvansa vangiksi. Villieläimiä metsästänyt, useampaankin sotaan osallistunut ja kumppaneitaan kontrolloinut Hemingway oli juuri sellainen kliseinen alfauros, jollaisia nykyään haukutaan. F. Scott Fitzgeraldin, yhden vihamieheksi muuttuneen ystävän, mukaan Hemingwayn piti saada uusi vaimo jokaista kirjaansa varten.

Hemingway vältteli kameroita, eristäytyi ja turvautui ryyppäämiseen, kun paineet kasvoivat liian suuriksi. Kenelle kellot soivat -klassikon jälkeiset vuosikymmenet kuluivat sekoillessa ja kirjoittamisen kanssa tuskaillessa. Monet odottivat Hemingwaylta ainakin vielä yhtä suurta, toisen maailmansodan kiteyttävää romaania, mutta sitä ei koskaan tullut. Viimeinen merkkiteos, Vanhus ja meri (1952), oli kaunis ja pelkistetty allegoria ihmisen ja luonnon välisestä taistelusta, jonka me tiedämme häviävämme.

Hemingway ei kirjoittanut suoran tunnustuksellisesti, mutta kertoi kyllä romaaneissaan verhoillusti itsestään. Burnsin ja Novickin dokumentissa kirjailijaa ei pelkästään palvota, vaan myös kritisoidaan. Kaikki hänen teoksensa eivät olleet hyviä ja ne kuuluisimmatkin jakoivat mielipiteitä. Hemingway ymmärretään ihmiseksi. Hänen ei olisi silti pitänyt ryhtyä vakaviin ihmissuhteisiin ennen massiivisten henkisten ongelmiensa selvittämistä.

Perusteellinen terapia olisi tehnyt hyvää, mutta kirjailija turvautui mieluummin viinaan ja lääkkeisiin. Hännystelijät, kuuluisuuksien ympärille kerääntyvät iilimatomaiset ihmiset, mahdollistivat osaltaan hänen itsetuhoisen käytöksensä. Vain vaimot uskalsivat sanoa hänelle vastaan ja huomauttaa hänen mahdottomuuksistaan, mutta heitä holhoava Hemingway ei kuunnellut. Ernest tiesi paremmin. Jälleen yksi miesnero, siis, mutta parhaimmillaan loistava kirjoittaja.