Hyväntahtoisista, HHhH:sta ja Päiväkäskystä
Etäluentojen pitäminen tuntuu yhä oudolta. Joskus linjoilla on vain pari hassua katsojaa ja kuulijaa, joskus taas paljon enemmän. Taannoinen luentoni historiallisista romaaneista HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä (2010) ja Päiväkäsky (2017) keräsi ikävän vähän yleisöä, joten kirjoitan niistä vielä vähän lisää tässä.
Tajusin liian myöhään, että myös Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006) olisi pitänyt ottaa mukaan, vaikka se onkin vähän vanhempi teos. Nämä historialliset romaanit täydentävät toisiaan. Kaikissa kerrotaan toisesta maailmansodasta ja saksalaisista, mutta näkökulmat ja johtopäätökset yllättävät. Oppimisen lisäksi lukija viihtyy.
Vaikka tällaisen proosan tarkka määrittely on vaikeaa, löysin seuraavan kuvauksen Kirjasammosta: ”Historiallinen romaani on yksinkertaisesti määritellen romaani, jonka tarina sijoittuu menneisyyteen. Kyse on aina kirjoitushetkestä: jos kuvataan kirjoitushetken kanssa samana aikakautena tapahtuneita asioita, on puolestaan kyse aikalaiskuvauksesta.”
En voi kuvitella montaa kuluneempaa aihetta tarinalle kuin natsit. Hitleristä ja kumppaneista on riittänyt juttua, mutta äärimmäisen pahuuden teema jaksaa kiinnostaa yhä. Harvoissa tällaisissa kertomuksissa on kuitenkaan yhtä raikas ote kuin Hyväntahtoisissa, HHhH:ssa ja Päiväkäskyssä.
Hyväntahtoisissa seurataan SS-upseeria sodan aikana. Hän yrittää turhaan vakuuttaa meitä siitä, että natseilla oli oikeasti puhtaat jauhot pussissa. Littell keskittyy psykologiaan ja kirjoittaa kansallissosialismin painajaismaisimmista puolista.
Suuri osa romaanista on puhdasta fiktiota, vaikka puitteet ovat todelliset. Laurent Binet’n HHhH ja Éric Vuillardin Päiväkäsky tukeutuvat lujemmin faktoihin. Niissä jopa muistetaan mainita aina, kun kirjailijat panevat sekaan omiaan.
HHhH:ssa, jonka erikoinen nimi tulee saksankielisestä sanonnasta Himmlers Hirn heisst Heydrich, eli Himmlerin aivot ovat Heydrich, kerrotaan Hitlerin luottomies Reinhard Heydrichin murhasta. Päiväkäskyssä raportoidaan puolestaan sekä natsien taloudellisista tukijoista että Anschlussista, vuonna 1938 tapahtuneesta Itävallan liittämisestä Saksaan. Romaanit sisältävät monia ainakin minulle uusia paljastuksia.
Lajityyppien sekoitus saattaa hämmentää, mutta Littellin, Binet’n ja Vuillardin tekstit sopivat hyvin aikaamme, jossa epäillään kaikkea, myös jo sinetöityä historiallista totuutta. Tommi Melender kirjoitti Suomen Kuvalehdessä: ”Binet kiivaili tositapahtumista kertovia romaaneja vastaan, koska ne ovat nojautuvinaan faktoihin, mutta syöttävät lukijalle sepitettä. Hän kieltäytyi kuvitelluista yksityiskohdista: Heydrich ei kohotellut kulmakarvojaan, eivätkä hänen surmaajansa pyyhkineet hikeä otsaltaan.” Ja edelleen: ”Vuillard ei ole yhtä tinkimätön, vaan elävöittää tekstiään historianhenkilöiden ilmeillä, eleillä ja huudahduksilla. Olennaisissa asioissa Päiväkäskykin perustuu tutkittuun tietoon.”
Jos romaani todella on kaikkiruokainen sika, kuten sanotaan, niin Littell, Binet ja Vuillard ovat runsaine tarinoineen taidemuodon ytimessä. Heidän teoksensa herättävät luottamusta ja jäävät mieleen etenkin siksi, että ne nostavat esiin likaisen totuuden virallisen kaunistelun takaa. Vuillard kommentoi metodiaan STT:lle: ”Kirjallisuus tutkii tapahtumia hyvin läheltä, tarkentaa katseensa mieluummin pöytäliinan tahraan kuin ruokalistaan, jotta todella tuntisimme tapahtumien ja todellisuuden merkityksen.”
Oscar Wilden mukaan meidän ei pidä jäädä jumiin kysymykseen siitä, ovatko jotkin kirjat moraalisia vai moraalittomia. Ne ovat vain joko hyvin tai huonosti kirjoitettuja, eivät muuta. Olen samaa mieltä. Ketäänhän ei pakoteta lukemaan mitään, paitsi ehkä joskus koulussa, eivätkä lukijat myöskään niele purematta kaikkea. Hyväntahtoiset, HHhH ja Päiväkäsky toimivat onneksi sekä proosana että tietona.