Jalkapallosta ja videopeleistä
videopeleistä. Tällaisen tunnustuksen tekeminen on tosin älykkäältä ihmiseltä typerää,
koska kyseiset viihteen muodot ovat älykköjen halveksimia, ja niistä on siksi hyvä vaieta. Silti ne
kiinnostavat satoja miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Jalkapallosta ja
videopeleistä on tullut nykyisen elämänmenon tunnusmerkkejä: ne ovat massojen
viihdykettä, joita omilla aivoillaan ajattelevat kaikin keinoin välttävät.
Tom Bissell kiteyttää ongelman muutaman vuoden takaisessa esseekokoelmassaan Extra Lives: Why Video Games
Matter: ”Martin Amis, hyvän teoksen varhaisista videopeleistä tehnyt
kirjailija, sanoi kerran jalkapallofanina olemisen ongelmastaan: ’Teräväpäiset
jalkapallon ystävät ovat vaikeuksien ympäröimä ryhmä, joita yhtä lailla teräväpäiset
ja jalkapallon ystävät inhoavat.’” Bissell kommentoi, että hänen videopelien
merkitystä käsittelevät esseensä saavat osakseen samanlaisia
inhoa kuin mitä Amis joutui kokemaan.
Amisin ja Bissellin kaltaisten kirjoittajien ongelma on ilmeinen. He tuppaavat
kirjoittamaan jalkapallosta ja videopeleistä tavalla, joka tuntuu älyköistä keinotekoiselta
ja saa suuren yleisön raapimaan päätään. He kirjoittavat toisin sanoen vain itselleen etsiessään viihteestä merkitystä, jota
siinä ei ole. Niinpä kirjailijat nostavat jalkapallon metafyysisen toiminnan ja videopelit aliarvostetun taiteen asemaan.
Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että kumpikin viihdyke on läpikotaisin
kaupallistunutta, eivätkä myyntimiehet tunnetusti vierasta mitään niin paljon
kuin vaikeaa taidetta.
Jalkapalloa pelataan kaikkialla maailmassa. Sen suosio perustuu yksinkertaisten
sääntöjen lisäksi vuosikymmenten saatossa monimutkaisia muotoja saaneisiin
taktiikoihin, jotka tekevät jokaisesta ottelusta erilaisen. Radio ja
televisio ovat auttaneet lajia leviämään. Jalkapalloilijat
ovat viestimien ansiosta rock-tähtiin verrattavissa olevia julkimoita, joiden
sanomisia seuratataan tarkasti. Samalla kassakoneet kilisevät. Kentän tapahtumat ovat leikki, johon suurin osa ihmisistä tuntee vetoa. Jalkapallo on massaviihteen kuningas.
Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen väitti puolestaan maaliskuun pääkirjoituksessaan, että videopelit ovat syrjäyttämässä kirjallisuuden nuorten
maailmankuvan tärkeimpänä rakentajana. Ongelma on siinä, että suurin osa
peleistä on maailmankuvaltaan niin typeriä, että pelkästään niistä ammentavista
nuorista tulee helposti yksisilmäisiä hölmöjä. Esimerkiksi monet amerikkalaisvalmisteiset
sotapelit ovat huonosti naamioitua propagandaa, jonka tarkoitus on saada käyttäjät
sympaattisemmiksi Yhdysvaltojen sotaponnistuksille.
Pelit kehittävät ongelmanratkaisua, sorminäppäryyttä ja kielitaitoa, mutta eivät juuri kriittistä ajattelua. Pullinen huomauttaa kuitenkin
formaatin valtavasta suosiosta ja ihmettelee miksi sitä ei ole otettu mukaan kulttuurilliseen
keskusteluun. Bissell nostaa Extra Livesissa esiin lukuisia taiteen aseman
ansaitsevia videopelejä, kuten BioShockin ja Braidin, mutta myöntää samalla, ettei leijonanosasta niistä ole
kuin ajanvietteeksi. Kertakäyttöisyys on suurin syy siihen, miksi videopelit
eivät ole esilläolostaan huolimatta päässeet vakavan keskustelun aiheeksi.
Tilanne on alan kaupallisuuden takia tuskin muuttumassa, joten pelaamisen
liittyy aikuisilla jatkossakin turhaa häpeää. Samalla Amisin ja Bissellin kaltaiset kirjailijat pyrkivät perustelemaan kiinnostuksensa viihteeseen, mutta päätyvät lähinnä säälimään itseään. Yliälyllistäminen saa heidät kiertämään ympyrää. Ruumiinkulttuuri ja teknologia ovat silti asioita, joissa ihminen menee koko ajan eteenpäin. Niinpä niiden ystävät tietävät olevansa kehityksen etujoukoissa.