Jalkapalloväkivallasta

Egyptissä pelatun jalkapallo-ottelun jälkeen kuoli hiljattain yli 70 ihmistä. Lisäksi sadat loukkaantuivat. Katastrofi tapahtui, kun Al-Ahly, eräs maan menestyneimmistä joukkueista, hävisi vierasottelunsa maalein 3-1. Voitosta riemastuneet kotikannattajat ryntäsivät loppuvihellyksen jälkeen kentälle, jahtasivat Al-Ahlyn pelaajia ja hyökkäsivät lopulta vieraskannattajien täyttämään katsomoon. Tuhansia ihmisiä osallistui käsikähmään, jota paikalle määrätyt poliisit seurasivat vierestä.

Kulttuurikriitikot ovat tarttuneet Egyptin tapahtumiin ja käyttäneet tragediaa lyömäaseena nykyistä elämänmenoa vastaan. Jalkapallo on heidän mukaansa vääristymien symboli. Theodore Dalrymple kirjoittaa, että jalkapallo “mädättää mielen ja pilaa käytöksen.” Pallon potkiminen on hänen mukaansa väkivaltaista ja väkivaltaan kannustavaa toimintaa, jonka huomattava suosio on merkki yhteiskunnassa toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneesta ikävästä muutoksesta.

Timo Vihavaisen mielestä arvot ovat vääristyneet etenkin viihteen räjähdysmäisen lisääntymisen myötä. Länsimaissa ei enää pystytä tuottamaan hyödykkeitä, joten huomio on kääntynyt tositelevisio-ohjelmien, rock-konserttien ja urheilutapahtumien kaltaisiin palveluihin. Elämäntapamme heijastelee muualle maailmaan. Työttömyys on lisääntynyt, suurkaupunkien lähiöt ovat slummiutuneet ja “rikokset, huumeet ja muu tajunnantäyttö ovat jalkapallon ohella se, mitä näille slummien asukkaille on jäänyt.”

On totta, että Egyptin jalkapallomellakan kaltaiset tapahtumat johtuvat sosiaalisista vääristymistä. Väitän kuitenkin, että tapahtuneen kaltainen väkivalta olisi voinut purkautua missä tahansa tunteita herättävässä massatapahtumassa, kuten poliittisessa mielenosoituksessa, musiikkifestivaaleilla ja jopa mäkihyppykilpailussa. Dalrymple ja Vihavainen vetävät mutkat suoriksi väittäessään jalkapallon olevan syy Egyptin tai muiden väkivallasta kärsineiden maiden yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Sekasortoisessa tilanteessa melkein kuka tahansa meistä kykenee ikäviin tekoihin. Foreign Policy -lehden mielipidekirjoituksessa epäillään, että hyökkäys Al-Ahlyn joukkuetta ja sen kannattajia vastaan johtuu siitä, että joukkueen seuraajat kamppailivat poliiseja vastaan Egyptin entisen presidentin Hosni Mubarakia eroon johtaneessa “rauhanomaisessa” vallankumouksessa. Väkivallan toisen osapuolen, Al-Masryn joukkueen fanien, kerrotaan olevan pääasiassa Mubarakin puolella olevia äärinationalisteja. He toivovat hänen paluutaan valtaan. Katastrofiin päättyneessä jalkapallo-ottelussa kahdella vastakkaisella poliittisella kannalla olleet kannattajaryhmittyvät olivat yksinkertaisesti liian lähellä toisiaan.

Pitäisikö jalkapallon pelaaminen kieltää kokonaan? Tämä on turhaa, mutta Egyptin kaltaisissa epävakaissa maissa yleisötapahtumia tulisi järjestää suurella varovaisuudella. Dalrymple on oikeassa huomauttaessaan, että väkivaltaan syyllistyneet ovat vastuussa omasta käyttäytymisestään, mutta tässä tapauksessa on todisteita, että myös Al-Ahlyn ja Al-Masryn ottelun turvajärjestelyt pettivät pahemman kerran. Poliiseja oli aivan liian vähän ja he päästivät kentälle rynnänneet kannattajat eteenpäin juuri heitä estämättä. Jalkapalloväkivallalla on syynsä, mutta syynä ei ole jalkapallo, vaan tavalla tai toisella räjähdysherkät yhteiskunnalliset olosuhteet. Hyvinvoivissa maissa urheiluun liittyvää väkivaltaa ei enää juuri esiinny.