Jonathan Blow’n peleistä

Ovatko videopelit taidetta? Kysymys on kulunut, mutta silti ajankohtainen. Enemmistön mielestä pelit ovat viihdettä, eikä niiden pitäisi edes yrittää olla mitään enempää. Vähemmistön mukaan pelit ovat puolestaan jo lähtökohtaisesti taidetta ja niitä pitäisi siksi arvostaa enemmän. Totuus lienee jossakin tässä välissä, sillä vaikka myyntiin on tullut useita selkeän taiteellisia pelejä, suurin osa niistä on tarkoitettu ajankuluksi.

Oli asia niin tai näin, peleillä on nykyään kulttuurissamme keskeinen asema. Niitä ostetaan suuria määriä ja yhä vanhemmat ihmiset käyttävät aikaansa niihin. Erään tutkimuksen mukaan 59 prosenttia amerikkalaisista pelaa vapaa-ajallaan. Keskiverto pelaaja on 31-vuotias mies. Konsoleita käytetään eniten, mutta taulutietokoneet ja kännykät ovat muuttaneet pelaamisen luonnetta. Yhä useampi pelaa matkustaessaan julkisilla kulkuvälineillä tai ollessaan muuten liikkeessä. Tämä on johtanut uudenlaisiin peleihin, jotka on suunniteltu uusille alustoille.

Suosituimmat konsoli- ja tietokonepelit, kuten Grand Theft Autot, Battlefieldit ja Call of Dutyt, ovat kehittyneestä teknologiasta huolimatta melko yksinkertaisia. Ne on suunnattu ostajille, jotka ovat kiinnostuneita suoraviivaisesta viihteestä. Pelialalla on paljon lahjakasta ja taiteellisesti suuntautunutta väkeä, mutta markkinat määräävät pelien suunnan. Taiteellisempia pelejä tekevät useimmiten lähinnä pienet firmat, jotka voivat ottaa suurempia riskejä. Nämä niin kutsutut indie-kehittäjät luovat videopelejä yksin tai pienissä ryhmissä ja ilman suuren julkaisijan taloudellista tukea.

Eräs tunnetuimpia hiljattaisia indie-kehittäjiä on ajan manipulointiin perustuvan Braid-tasohyppelyn ja haastavan The Witness -ongelmanratkaisun luoja Jonathan Blow (s. 1971). Hän on saavuttanut menestystä tekemällä syvästi henkilökohtaisia pelejä. Blow’n mielestä pelien on turha haaveilla kulttuuripiirien arvostuksesta, jos niiden kehittäjät eivät ole kunnianhimoisempia ja aseta rimaa korkeammalle. Blow on joutunut kärkevien mielipiteittensä takia runsaan kritiikin kohteeksi.

The Atlanticin muutaman vuoden takaisessa artikkelissa Blow’ta kuvaillaan erikoiseksi tyypiksi, joka ajaa kalliilla sähköautolla ja elää muuten askeettisesti. Hän ei vastaa kuvaa stereotyyppisestä pelinkehittäjästä, joka mielletään edelleen epäsosiaaliseksi nörtiksi. Toisaalta Blow’n tapa hakeutua tiukkasanaisiin väittelyihin on tuttu kaikille pelialalla. Hienovaraisuus ei ole tekijöiden tai pelaajien vahvuuksia. Monet peleihin liittyvät riidat ovat typeriä ja tuovat mieleen yläasteella puhkeavat kärhämät.

The Atlanticissa pelit tuomitaan tylysti. Lehden mukaan ne saavuttivat kauan sitten taloudellisen aikuisuuden, mutta “muoto on edelleen taiteellisesti takapajuinen, jota vaivaavat sarjakuvamaiset verilöylyt ja loputtomat tuoton kannalta hyödylliset jatko-osat.” Nämä ja muut toimittajan vastaavat kiteytykset ovat liian armottomia, mutta niissä on totuuden siemen. Monet menestyneimmät pelit todella ovat aivottomia räiskintöjä ja puuduttavia jatko-osia. Ne myyvät parhaiten, joten niitä tehdään eniten ja niiden valmistamiseen käytetään eniten rahaa. Vähissä ovat ne suuret pelitalot, joiden tekeleet ovat älyllisesti tai muuten haastavia.

Blow on ottanut elämäntehtäväkseen muuttaa tämän. The Atlanticin hänestä tekemän artikkelin tullessa hänen toinen pelinsä The Witness ei ollut vielä ilmestynyt. Se julkaistiin myöhästelyjen jälkeen usealle alustalle vuonna 2016. Blow’n pelit vaativat käyttäjiltä paljon. The Witnessissä ratkaistaan monimutkaisia pulmia yksinkertaisessa ympäristössä. Sen mekaniikan oppii nopeasti, mutta sen läpäisemiseen vaaditaan älyä. Ei ihme, että lukuisat pelaajat ovat olleet ymmällään Blow’n luomusten edessä. Niitä pidetään hyvinä, mutta usein liian vaikeina.

Kaikki eivät ole samaa mieltä Blow’n kanssa siitä, että pelien pitäisi olla henkilökohtaisempia ja älyllisesti haastavampia. Blow on haukkunut kollegoitaan ja saanut maineen vaikeana tyyppinä. Hän kuvailee The Atlanticissa peliteollisuutta keskinkertaisuuden pesäksi, eikä ole aivan väärässä. Taloudelliset realiteetit kahlitsevat etenkin isoja valmistajia ja estävät niitä tehokkaasti tekemästä vähänkään kunnianhimoisempia pelejä. Monet pitävät lisäksi kiinni käsityksestä, että pelaajat eivät edes odota peleiltä mitään monimutkaisempaa, eikä sellaista pidä väkisin yrittää tehdä. Blow’n ja hänen hengenheimolaistensa taistelu tuulimyllyjä vastaan jatkuu.