Juhana Vähäsen kirjoista

Nilkka

Juhana Vähäsen tähänastinen tuotanto on mielenkiintoisen kaksijakoinen. Hän on julkaissut kaksi runokirjaa, toisen Savukeitaalta ja toisen Teokselta. Toisaalta hän on myös julkaissut kaksi kokeellista proosateosta, molemmat Ntamolta. Ntamo on siinä mielessä kovassa nosteessa, että se julkaisee tällä hetkellä maamme parhaita kokeellisia kirjoja. Tästä esimerkkinä voi mainita vaikkapa Kari Aronpuron ja Teemu Mannisen uudet kirjat, sekä Vähäsen tekstit.

Vähäsen proosa hämmentää. Muutaman vuoden takaista Kakadua ja hiljattaisempaa Nilkkaa lukiessa huomaa heti, että teksti on hyvin runollista. Muun ymmärtämisen eteen pitääkin tehdä töitä. Vähäsen Ntamon kautta julkaisemat tekstit eivät kuitenkaan ole proosarunoutta, sillä niissä on selkeä proosallinen rakenne. Tekstit koostuvat monologeista ja dialogeista, joissa maailmaa puidaan kaikilta kanteilta.

Vähäsen vahvuus on hänen sanavarastonsa. Tämän huomaa sekä hänen runoissaan että proosassaan. Nilkassa todetaan: ”Oletko nähnyt sen elokuvan? Katsoin sen joskus erään ystävättäreni kanssa. Kerrassaan sietämätön, elokuvateatterissa aloin tuntea kuinka pienet hyönteiset kiipeävät ensin rinnoillani, ensin se oli miltei miellyttävää, kutitti, mutta lopulta alkoi tuntua että ne purevat tiensä minun sisälleni. Puristin rintojani, voitko kuvitella, ja koetin töykkiä ystävätärtäni olkapäähän, mutta hän ei kiinnittänyt mitään huomiota minuun, oli vain kokonaan mokoman elokuvan lumoissa. Viimein sain itseni rauhoittumaan ja nukahtamaan mutta kovan tuskan takana se oli.” Vähäsen kiinnostus elokuviin johtaa tiettyyn näytelmällisyyteen ja asetelmallisuuteen. Suurin rikkaus on kuitenkin sanastossa, sillä Vähänen puristaa aiheesta kuin aiheesta hämmästyttävän paljon irti.

Kahdesta proosateoksesta Nilkka on hiotumpi. Se johtuu tietysti myös siitä, että satunnaisen lukijan on helpompi tarttua Nilkan selkeästi jäsenneltyihin tapahtumiin ja tunnelmiin. Kakadu on kokeellisempi ja sitä kautta sekavampi. Kakadun kohdalla Vähänen ohjeistaa: ”Myöhemmin kirjoitin niin kuin yleensä kirjoitan; luen samaan aikaan mitä tahansa sattumanvaraista ja etenen nopeasti, pyrkien saavuttamaan jonkin liikkeen ja muutoksen. Kakadu on sukua Ron Sillimanin Sunset Debris -teokselle, ainakin tavassaan käyttää kysymyslauseita ja palata toistuvasti samoihin aiheisiin ja sisältöihin.” Liikettä, muutosta ja paluuta onkin havaittavissa, mutta lukijan pitää tehdä ne havaitakseen hartiavoimin töitä.

Vähänen on vaikeahko kirjailija. Se johtuu hänen sanastonsa runsaudesta ja tekstistä, joka vaihtaa ehtimiseen näkökulmaa ja suuntaansa. Lukijan tehtävä ei ole helppo. Onkin niin, että sekä Vähäsen runoutta että proosaa ymmärtääkseen (tai sisäistäkseen) pitää olla vastaanottavaisessa tilassa. Tämä tila on tietysti hyödyllinen kaiken runollisen tekstin ymmärtämiseksi. Vähäsen kohdalla vastaanottavaisuus on kuitenkin välttämätöntä. Se avaa rikkaan maailman, jollaista ei ole toista.