Kärsimisestä

Kirjoillaan miljoonia dollareita ansainnut Bret Easton Ellis totesi hiljattaisessa haastattelussa, ettei voi ymmärtää kärsiviä taiteilijoita. Taiteilijan tulee hänen mukaansa nauttia työstään, koska muussa tapauksessa työskentelemisessä ei ole mitään järkeä. Keskinkertaista tekstiä sisältävän tiedostonsa, puolivalmiin taulunsa tai vielä marmorimöhkäleen sisällä odottavan veistoksen kanssa kärvistelevät taiteentekijät ovat hänen mielestään surkuteltavaa porukkaa, koska he eivät kykene nauttimaan ahkeroinnistaan, ja liika tuskailu johtaa väistämättä keskinkertaiseen lopputulokseen.

Esimerkiksi tekemisestään nauttimisesta Ellis nostaa itsensä, sen vastakohdaksi puolestaan toimintansa hiljattain lopettaneen R.E.M.-yhtyeen laulajan Michael Stipen. Ellis kertoo nauttivansa kirjoittamisesta täysin siemauksin, kun taas Stipe juoksee ehtimiseen haastatteluissa valittamassa kuinka laulujen tekeminen on liian vaikeaa. Ellisin positiivinen asenne auttaa häntä varmasti jokapäiväisessä elämässä, mutta tekee tuskin hänestä parempaa taiteilijaa. Voidaan esimerkiksi perustellusti väittää, ettei Ellis ole Amerikan Psykoa (1991) lukuun ottamatta saanut mitään merkittävää aikaan kirjallisuuden saralla, kun taas Stipe on viime vuosikymmenten aikana kynäillyt monia klassikon aseman ansaitsevia lauluja.

Stereotyyppiseen amerikkalaisuuteen liittyy käsitys siitä, että kuka tahansa työskentelyhaluinen ihminen pystyy positiivisella asenteella nousemaan huipulle. Meillä Suomessa samaa toteuttaa nykyinen kokoomuspuolue. Kliseisten amerikkalaisten ja itsensä irvikuviksi nopeasti muuttuneiden kokoomuslaisten poliitikkojen lähtökohtana on, että vastaan tulevat vaikeudet tulee ymmärtää ongelmien sijaan innoittaviksi haasteiksi. Tuloksena syntyy dynaamisen oloisia ja teennäisesti hymyileviä henkilöitä, joilla ei mene kovin pitkään vieraantua todellisesta elämästä, kuten vaikkapa viime vuosina velloneen talouskriisin hoitaminen osoittaa.

Ei ole häpeällistä myöntää, että esimerkiksi kirjojen tekeminen on hirvittävän vaikeaa. Lainausautomaattina tunnetuksi tullut Oscar Wilde sanoi, että huonotkin runot sisältävät hyviä ajatuksia, ja sama pätee muihinkin lajityyppeihin. Tekijällä voi olla hyviä ajatuksia, mutta niiden siirtäminen paperille on usein ongelmallista. Sulavasti soljuva teksti ei useimmilla kirjoittajalla siirry päästä paperille sellaisenaan, vaan sen parissa pitää olla valmis hikoilemaan. Tuore kirja on monessa tapauksessa ”taistelun, tuskan ja elämänkärsimyksen tulos”, kuten Joel Lehtonen Uuden Suomen vanhassa lehtikirjoituksessaan osuvasti kiteytti.

Tämän merkinnän alussa esiin nostettu Ellis maistelee varmasti kirjoittaessaan jokaista sanaa ja lausetta, mutta tyytyväisyys on tehnyt hänet huonommaksi kirjailijaksi. Hän on omaksunut amerikkalaistyyppisen positiivisuuden, joka on hänen tapauksessaan lisännyt seesteistä nautiskelua ja lieventänyt aiemman elämänsä kovan juhlimisen jälkeistä pahaa krapulaa. Elämä voittaa, mutta taide kokee tappion.

Ellisin paras romaani Amerikan Psyko syntyi puhumisen pakosta, halusta päästä eroon raskaasta henkisestä taakasta. Sen massamurhaajaksi paljastuva päähahmo Patrick Bateman perustuu tiettävästi Ellisin ikäväksi tyypiksi osoittautuneeseen isään ja sen miljöö puolestaan kirjailijan omiin huumehöyryisiin kokemuksiin New Yorkin nuorten taiteilijoiden juppipiireistä. Vaateluetteloita ja raakalaismaisuuksia sisältävää Amerikan Psykoa ei välttämättä ole ollut mahdottoman hankala kirjoittaa, mutta se on joka tapauksessa syntynyt kirjailijan elämässä kokemien vaikeuksien johdosta. Liiallinen kärvistely muuttaa taiteilijan helposti työkyvyttömäksi ja vie hänet aikaiseen hautaan, mutta sopivassa määrin koettuna se johtaa kuolemattomaan taiteeseen.