Kauhusta
Timo Hännikäinen kirjoitti blogissaan kauhuelokuvista. Hän kritisoi erityisesti niiden alennustilaa ja niiden tekemisen vaikeutta. Onhan niin, että kauhu on komedian ohella vaikein lajityyppi. Kauhu on usein tahatonta komediaa, komedia puolestaan useimmiten vain kauheaa. Esimerkeiksi hyvistä kauhuelokuvista Hännikäinen mainitsee H.-G. Clouzot’n Pirulliset, Manaajan, Black Swanin ja Nicholas Roegin Kauhun kierteen, eli juurikin sellaisia elokuvia, joissa kauhu rakennetaan psykologisin keinoin. Poissa on veripalttu, tilalla rauhallinen ja katsojan mielikuvitusta ruokkiva kauhu.
Blogimerkinnän kommentissa kehotetaan tutustumaan korealaiseen kauhuun. Se ei ole suositeltavaa, vaikka Etelä-Koreassa hyviä elokuvia tehdäänkin. Korealainen kauhu ei nimittäin ole sen parempaa kuin länsimainenkaan, vaan ainoastaan erilaista. Siinä käsitellään eri aihepiirejä kuin meillä, mutta meille tyypillisestä virheellisestä näkökulmasta, jossa verenvuodatus määritellään kauhuksi psykologisen johdattelun sijaan. Lisääntyneen verenvuodatuksen takia moni kauhuelokuvantekijä päätyy tekemään toimintaa. Katsojille ei enää riitä, jos ruumiita tulee vanhojen rikosfilmien tapaan yksi, vaan kuolleita pitää olla kasaksi asti. Kuolleitakaan ei ymmärretä jättää rauhaan, vaan ruumiita jahdataan zombielokuvissa siinä missä eläviäkin.
Kulttuurimme on vääristynyt. Koska ruumisröykkiöitä pidetään lähtökohtana kaikelle kauhulle, niin ei ole mikään ihme, että hyvät kauhufilmit ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Sama laatukato pätee mielenkiintoista kyllä myös videopeleihin, eli nuoreen lajityyppiin, joka monesti yrittää kopioida elokuvan vanhempaa taidemuotoa. Onnistuneita kauhuvideopelejä on muuten tasan yksi, eli ensimmäisen PlayStationin Silent Hill. Peli julkaistiin vuonna 1999, ja se onnistuu ikääntyneestä teknisestä toteutuksestaan huolimatta vieläkin pelästyttämään pelaajan, ainakaan jos ei tiedä mitä on tulossa.
Alkuperäinen Silent Hill lähtee oikeasta lähtökohdasta, sillä sen mekaniikka perustuu siihen, ettei pelaaja kaikkialla leijailevan sumun takia näe kuin metrin suuntaansa. Kun sumusta kantautuu vielä epämääräisiä ääniä, niin resepti pelkäämiselle on valmis. Pelaaja ohjaa tytärtään etsivää Harry Masonia, mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana selviää, ettei kadonnut tytär ollutkaan tavallinen pulliainen. Vyyhti selviää vähitellen, ja hyvän kauhun tavoin kokija joutuu tekemään ratkaisuista omat johtopäätöksensä.
On tietysti valitettavaa, että samalla tavalla kuin vitsi naurattaa vain kerran, niin kauhukin onnistuu pelottamaan vain kertaalleen. Tämä pätee elokuviin ja peleihin. Myöhemmät Silent Hill -pelit ovat siirtyneet toiminnallisempaan suuntaan, eikä sarjan nimissä julkaistua surkeaa elokuvaa kannata tässä edes käsitellä. Hännikäisen blogimerkinnän kommenteista löytyy vielä hyvä lainaus, joka kiteyttää tässäkin käsitellyn aiheen: ”Hyvä kauhuelokuva koskettaa omia sisäisiä pelkojamme ja alitajunnan piilossa olevia tunteitamme ja ajatuksiamme. Suurin pelko jokaiselle ihmisellä lienee se, että todellisuus lähtee niin sanotusti hanskasta ja mielemme pimenee ja murtuu.”