Kaukaisesta maasta
Kaukainen maa -runokokoelmani ilmestymisestä tuli tammikuussa kuluneeksi kymmenen vuotta. Se on näkökulmasta riippuen joko pitkä tai lyhyt aika, mutta tässä välissä on joka tapauksessa tapahtunut paljon. Olen esimerkiksi julkaissut kymmenisen kirjaa ja mennyt naimisiin, minkä lisäksi Kaukaisen maan hyväksynyt kustantajani ja kustannustoimittajani Silja Hiidenheimo on kuollut.
Muistan edelleen sen sekoituksen naiiviutta ja ylimielisyyttä, jolla suhtauduin kirjoittamiseen vielä vuonna 2011. Minulla oli kyllä luontaista lahjakkuutta, mutta ei tarpeeksi työmoraalia pystyäkseni parhaimpaani. Opiskelin Kriittisessä Korkeakoulussa. Hiidenheimo toimi siellä opettajana ja kehui tekstejäni. Lähetin hänen pyynnöstään niitä Teokselle.
On noloa ja huvittavaa ajatella entistä itseään. Muistan postittaneeni Hiidenheimolle useamman käsikirjoituksen, ainakin romaanin ja runoja. Ennen pitkää minut kutsuttiin hänen puheilleen Teoksen toimistoon. Kirja- ja paperipinojen keskellä istunut kustannustoimittaja ilmoitti, että tämä romaanisi on täyttä roskaa, mutta nämä runosi me voimme kyllä julkaista.
Suhtauduin uutiseen tyynesti, vahvistihan se sitkeän harhani omasta erinomaisuudestani, ja pistin nimeni sopimukseen. Kaukainen maa -nimeä alusta lähtien kantanut käsikirjoitus, jolle Hiidenheimo tosin ehdotti kiinnostavaa nimeä ”Kaukana maa”, julkaistiin tammikuun lopussa 2011, eikä sitä juuri editoitu. Olisi tietenkin pitänyt. Kokoelmaa nyt selailtuani huomasin heti joukon puutteita: jotkin runot ovat löysiä, jännite lässähtää hieman kirjan loppua kohden ja niin edelleen.
Mutta omasta tekstistäänhän löytää aina virheitä, eikä sille voi mitään. Olen kuitenkin muuttunut Kaukaisen maan ajoista niin paljon, etten enää tunne sen tekijää, vaikka muistan kyllä kirjoittaneeni sen. Jotkin teoksen runot, kuten ”Tulee hiljaista”, ovat itse asiassa jopa pelottavan hyviä. Useimmat teksteistä syntyivät yhdeltä istumalta, jonkinlaisen jumalallisen inspiraation tai vastaavan vallassa. Kaukainen maa vain tuli jostakin. Toimin ukkosenjohdattimena, jonka kautta sanasalamat löysivät tiensä paperille ja sähköistivät sen.
Tietämättömyyttäni en muuten ollut edes perillä siitä, että Saima Harmajalta julkaistiin samaa nimeä kantavan runokokoelma vuonna 1937. Kunnianosoitus ja ehkä jopa pastissi, kuten Turun Sanomat sitä kuvaili, oma Kaukainen maani kyllä oli. Halusin maksaa velkani klassiselle suomalaiselle runoudelle, etenkin modernisteille, minkä lisäksi olin kirjaani kootessani muun muassa Göran Sonnevin ja Thomas Bernhardin lumoissa. En luottanut itseeni tarpeeksi paljon käyttääkseni pelkkää omaa ääntäni, joten se suodattui monen filtterin läpi.
Lopputulos on hämmentävän pakoton. En pelännyt esikuviani, vaan seisoin heidän kanssaan samalla viivalla. Ja toisinaan palaset loksahtivat paikoilleen: ”Herään ja silmänräpäyksen ajan kaikki tähänastinen / näyttäytyy valheena ja kaikki tuleva näyttäytyy todellisena / kuin olisin kävellyt koko elämäni hämärässä pylväskäytävässä / ja astuisin pian kaikki aistit herättävään loistavaan valoon.” (s. 8)
Vanhoja tekemisiään saa yleensä hävetä. Olen vieläkin liian lähellä Kaukaista maata, että pystyisin suhtautumaan siihen objektiivisesti. En kuitenkaan häpeä kirjaa, sisältäähän se hyviä säkeitä. Se on nykymakuuni hieman liian abstrakti, kylmä ja toisteinen, mutta aikansa kutakin.
Pelastin muuten erän Kaukaista maata kustantamon makuloinnilta, joten mikäli tämä pieni klassikko kiinnostaa, niin ole yhteydessä minuun sosiaalisen median kautta tai sähköpostilla esa.makijarvi@gmail.com. Kohta teosta ei nimittäin enää saa.