Kauko Röyhkästä ja romaanista Kesä Kannaksella (2009)

Kauko Röyhkä

Kauko Röyhkä, oikealta nimeltään Jukka-Pekka Välimaa (s. 1959), on kirjailija ja muusikko. Kirjailijana hän on parhaimmillaankin keskinkertainen, muusikkona puolestaan loistava. Omaa taiteilijanimeään kantavia LP:itä hän on julkaissut kolmisenkymmentä, ja kokoelmalevyjäkin riittää. Kirjoja puolestaan ilmestyy melkein joka vuosi. Röyhkä on tuottelias mies.

Suuri yleisö tuntee vain Röyhkän provosoivan puolen. Hän on ”saatananpalvoja”, ärsyttäjä, kaiken kaikkiaan epämiellyttävä mies. Röyhkä on tehnyt ikävästä persoonastaan tavaramerkkinsä, elantonsa takeen. Ja hyvinhän se toimii. Kirjailija-muusikko ei ole rahoissaan, mutta pärjää silti tekemällä taidetta.

Viime vuosina Röyhkä on taas ollut nosteessa. Lässähtämään päin ollut musiikkiura sai uutta nostetta Riku Mattilan kanssa tehdystä yhteislevystä, jonka kappaleisiin kuului minihitti Helvetti. Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa tehty Zaia-sovitus sekä Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon kanssa tehty Hiekkarantaa-levy ovat nekin sittemmin saaneet positiivisen vastaanoton. Vastikään ilmestyi Helsingin Sanomissakin asti kehuttu romaani Kesä Kannaksella (Like, 2009).

Viimeisimmässä opuksessaan Röyhkä palaa suurimman kirjallisen menestyksensä, Kaksi aurinkoa -kirjan (Like, 1996) maisemiin. Proosaa Röyhkä ei kirjoita kovinkaan hyvin, korkeintaan menettelevästi. Silti hänen kirjallisissa julkaisuissaan on oma viehätyksensä. Hän puhuu asioista, joista normaalit, julkaisuseulan läpäisseet kirjailijat vaikenevat: seksistä ja muista ruumiintoiminnoista. Keskiverron kukkahattutädin hänen tekstinsä saavat varmasti punastumaan. Eikä siinä mitään. Kaikkea saa tehdä, kunhan ei sorru mässäilyyn.

Kesä Kannaksella on varsin mukiinmenevä sotaromaani. Sekin puhuu asioista, joista normaalisti vaiettaisiin. On homoseksuaalisuutta, lääkkeiden väärinkäyttöä, murhaamista, paneskelua ja muuta mukavaa. Mässäilyä, siis, jota Röyhkältä osataan jo odottaa. Homman pelastaa kuitenkin se, että toisin kuin esimerkiksi parin vuoden takaisessa Jobissa (Like, 2007), sekoilun takaa löytyy oikeaakin sisältöä. Sota on kamala asia; miksei siitä siis saisi kirjoittaa kauheita asioita? Kesä Kannaksella on myös lyhyt, vähän perus-pienoisromaania pidempi. Ei sen sisältö pidemmälle kantaisikaan.

Röyhkä on siis oppinut tiivistämään. Niin musiikki- kuin kirjatuotannossaan hän on viime aikoina vedellyt oikeista naruista. Toivottavasti sama jatkuu. Hyviä provosoijia täällä tarvitaankin.