Kentän jälkisanat

Jälkisanat

1

Nykyrunoutta syytetään välillä historiattomuudesta. Väitteen esittäjät
olettavat, että tämänhetkiset runoilijat toimivat samoin kuin 1900-luvun alun
avantgardististen taideliikkeiden jäsenet, jotka pyrkivät kieltämään
menneisyyden merkittävyyden ja aloittamaan taiteen tekemisen puhtaalta
pöydältä. Jo ensimmäiset avantgardistit on kuitenkin vaivatonta sijoittaa
taidehistorialliseen jatkumoon. Kokeellisen runouden Vastakaanon-antologiaan (Poesia 2011) esipuheen kirjoittanut Teemu
Manninen pyrkii tekstissään havainnollistamaan ”sitä tosiasiaa, että
avantgarden tavoitteet, välineet ja keinot ovat sata vuotta vanhoja.” Kyse on
kapinasta, taistelusta kulloinkin oikeana pidettyä todellisuuskäsitystä
vastaan. Ongelma on Mannisen mielestä siinä, että taidetta myyvät tahot ovat
huomanneet avantgarden kaupalliset mahdollisuudet. Kapinoinnista on tullut
arkipäiväistä, kuten esimerkiksi graffititaiteen nopea kaupallistuminen
osoittaa. Mannisen mukaan tästä syystä on vaikea ”puhua avantgardesta ilman
jonkinlaista tahattoman koomista tai markkinointiretorista sivumakua.”
 

Ilahduttavan monipuolinen
nykyrunous, johon kuuluu kokeellisempaa ja perinteisempää lyriikkaa, ei
välttämättä muistuta sisällöltään 1900-luvun alun avantgardea, mutta monet sen
ilmiöistä ovat osa samaa kehityskulkua. Runoilijat pyrkivät edelleen
toteuttamaan klassista käsitystä, jonka mukaan ihminen on vapaa, etsivä ja
itseään täydellistävä olento, joka raivaa itselleen uusia polkuja elämässä ja
taiteessa. Nykyrunous ei ole historiatonta. Sillä ei ole suuria lukijamääriä,
eikä se ole varma paikastaan maailmassa, mutta se voi näistä epäkohdista
huolimatta olla tärkeää.
 

Muutamme käsityksiämme
jatkuvasti. Manninen nostaa Vastakaanonin
tekstissään esimerkiksi englantilaisen runouden klassikon William
Wordsworthin (1770–1850). Kirjallisuuden täydellistä uudistamista pitkään
tavoitellut ”Wordsworth käänsi takkia myöhemmällä iällään ja julistautui
konservatiiviksi ja rojalistiksi.” Kehitys voi myös toki olla päinvastaista. Mikään
ei estä sitä, että ihminen ryhtyisi vanhoilla päivillään
vallankumoukselliseksi, vaikka muutokset on hyvä pystyä perustelemaan. Taidetta
taiteen vuoksi -tyyppiset julistukset ovat aikansa eläneitä, eikä
norsunluutorneissa elävistä kulttuurintekijöistä ole kenellekään hyötyä tai
iloa. Ihmiset todella ovat vapaita, etsiviä ja itseään täydellistäviä olentoja,
mutta heidän pitää silti pystyä perustelemaan ajatuksensa ja tekonsa.
 

Historian tunteminen on
tärkeää. Tanska on maantieteellisesti katsoen meitä lähellä, mutta tiedämme sen
historiasta ja kulttuurillisesta kehityksestä vähän. Tanskan lippu,
1200-luvulta periytyvä Dannebrog, on vanhin edelleen käytössä oleva
kansallislippu. Punavalkoinen Dannebrog putosi legendan mukaan taivaalta
virolaisia joukkoja vastaan 15. kesäkuuta vuonna 1219 käydyn taistelun aikana.
Kamppailu käytiin tanskalaisten perustamassa Tallinnassa. Liivinmaan
herruudesta taistelleet juutit olivat rukoilleet Jumalalta apua huonosti
sujuneen sodan kääntämisessä voitolliseksi. Tämä johti tarinan mukaan
jumalalliseen merkkiin taivaalta leijailleen lipun muodossa.
 

Ympäri Eurooppaa
valloitusretkiä tehnyt Tanska on historiallinen suurvalta, joka päätti
aikoinaan kaikkien pohjoismaiden asioista. Maa järjesti 1100- ja 1200-luvuilla
ristiretkiä ja kohosi Itämeren alueen tärkeimmän valtion asemaan. Se valloitti
osia Isosta-Britanniasta ja hallitsee edelleen Färsaaria ja Grönlantia.
Kalamarin unionin (1397–1523) muodostamisen myötä Norja ja Ruotsi liitettiin Tanskaan vuonna
1397. Vuonna 1459 valtakuntaan lisättiin poliittiseksi kiistakapulaksi
sittemmin päätynyt ja Saksan vastaisella rajalla sijaitseva
Schleswig-Holsteinin alue. Tanskan rautainen ote Itämerestä on myöhemmin
kirvonnut. Se on nykyään eurooppalaiseen vapaakauppa-alueeseen ja Euroopan
Unioniin kuuluva hyvinvointivaltio, joka muistaa historiansa.
 

Tanskalaista kulttuuria
pidetään syystä elinvoimaisena. Tunnetuin punavalkoinen nykytaiteilija on Dogma
95 -koulukunnan perustanut elokuvantekijä Lars von Trier. Hän on ohjannut Breaking the Wavesin, Dancer in the Darkin ja Melancholian kaltaisia merkittäviä
filmejä. Maan kuuluisimpiin kirjailijoihin kuuluvat satuja kirjoittanut Hans
Cristian Andersen (Pieni merenneito, Ruma ankanpoikanen), sekä Nobel-palkitut
Henrik Pontoppidan ja Karl Adolph Gjellerup. Nykykirjailijoista tunnetuin on
Peter Høeg. Taitavasti sommiteltuja lukuromaaneja tekevän Høegin koko tuotanto
on suomennettu. Siihen kuuluvat muun muassa kirjat Kuvitelma 20. vuosisadasta, Lumen
taju ja Norsunhoitajien lapset.
 

Tanskalaisen nykyrunouden
johtavia nuoria nimiä ovat muun muassa Katrine Marie Guldager, Andkjær
Olsen, Lars Skinnebach ja tähän käännetty Martin Glaz Serup. He käsittelevät
runoissaan menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Legoistaan, oluestaan,
piipputupakastaan ja punavalkoisesta lipustaan tunnetussa Tanskassa nousi
1970-luvulla esiin hyvin politisoitunut runoilijasukupolvi. Se osoitti
ajankohtaisuutensa kommentoimalla päivänpolttavia uutisia, kuten sisä- ja
ulkopolitiikan käänteitä. Seuraavilla vuosikymmenillä politiikasta vaiettiin.
Runoilijat katsoivat olevansa arkisten asioiden yläpuolella, kunnes uusi
vuosituhat nosti yhteiskunnallisen kommentoinnin jälleen suosioon. Hiljattaista
kehitystä voi seurata pohjoismaiden nykyrunouden antologiasta Tämä ei ole fiktiota (Teos 2007). Sen
tanskalaisen osaston esipuheen kirjoittaneen Lars Bukdahlin mukaan politiikka
palasi tanskalaisten runoilijoiden aiheeksi vuonna 2001. Bukdahl toteaa, että
kyseisenä vuonna ”me tanskalaiset saimme uuden porvarillisen hallituksen, jota
johti oikeistolainen ja aikaisempi superliberalisti Anders Fogh Rasmussen, Pia Kjærsgaardin oikeistonationalistisen Tanskalaisen kansanpuolueen tukemana.
Ulkomaalaispolitiikkaa tiukennettiin, kulttuuriradikaaleja ’makutuomareita’
vainottiin, ympäristöpolitiikkaa heikennettiin ja pian myös liityttiin Irakin
sotaan.”
 

Runous palasi
barrikadeille. Vuonna 2001 julkaistiin Guldagerin runosarja Ankomst, Husumgade. Bukdahl pitää tätä
merkittävää tekstiä uuden poliittisen runouden alkuna. Sen viitoittamaa polkua
ovat seuranneet muun muassa Andkjær Olsen, Skinnebach ja Serup. Heistä
viimeisintä Bukdahl kuvaa seuraavasti: ”Martin Glaz Serupin pitkä runo 4 (2005) tavoittelee hiljaisempaa ja
yksinkertaisempaa mutta myös ajankohtaisempaa suhtautumistapaa poliittisuuteen
(tämä toistuu voimakkaammin seuraavassa teoksessa Trafikken er uvirkelig, 2007). Serupin mielestä uusi poliittinen
runo ja blogi-sukupolven äkillinen hetkellisyys ovat sukua toisilleen.”
 

Kirjoitin Trafikken er uvirkeliginin ruotsinnoksen
kritiikissä seuraavasti: ”Trafiken är överklig
on sikäli vanhahtava runo, että sen pääasialliset vaikutteet löytyvät 1960- ja
1970-luvuilta. Kustantamon sivuilla mainitaan viitekehyksiksi 1960-luvun Pentti
Saarikoski ja 1970-luvun amerikkalaiset language-runoilijat. Esimerkit eivät
ole tuulesta temmattuja, sillä Serupin runot muistuttavat tyylillisesti näiden
kirjoittajien tekstejä. Saarikoski mainitaan jopa nimeltä:
’Saarikoski skriver om nya stadsdelar inne i skogarna / att de är det
kapitalistiska samhällets vackra fotspår’. Kommunismiin hurahtanut Saarikoski ja kapitalistista
Amerikkaa kritisoineet kielirunoilijat tunnettiin poliittisuudestaan. Serup
kulkee heidän jäljillään: ’man kan inte läsa en dikt från 1968 utan att
guerillan i Vietnam nämns Saigons förstäder / massan fortsätter, tortyren, triumfen
/ idag är bara egennamnen ändrade och Kinas roll i den globala ekonomiska
uppvärmningen’.”
 

Serup ei ole useimpien politiikkaa
aiheena käyttävien runoilijoiden kaltainen tosikko, vaan pyrkii yhdistämään
leikkisän ja vakavan. Runojen tärkeä sanoma tuodaan tällä tavalla lähemmäksi
satunnaista lukijaa. Trafikken er uvirkelig sisältää monia temaattisesti samankaltaisia ääniä.
Se käsittelee politiikkaa ja rakkautta, sitä kuinka kaikki liittyy kaikkeen ja
tapahtuu samanaikaisesti. Tällainen ajattelu on Serupille tyypillistä: hän
kertoo maailmasta, joka muuttuu silmiemme edessä.
 

Serup on julkaissut myös
esseitä ja lastenkirjoja, mutta hänet tunnetaan runoistaan. Hänet on palkittu
lyriikastaan Michael Strunge -palkinnolla (2006) ja akateemisesta lopputyöstä
Kööpenhaminan yliopiston kultamitalilla (2008). Osa hänen kiitetyistä
kokoelmistaan on kiinnostavaa kyllä julkaistu digitaalisessa formaatissa. Serup
on ahkera Internet-toimija. Hän työskenteli Litlive-kirjallisuusportaalin
päätoimittajana vuosina 2003–2008 ja on keskittynyt suositun
kirjallisuusbloginsa Kornkammerin
pyörittämiseen. Sähköiset runokokoelmat tavoittavat toistaiseksi vain pienen
lukijakunnan, mutta muodon ei ole vaikea nähdä vakiintuvan tulevaisuudessa
painetun kirjan rinnalle. Serupin kokoelmista Kentän (englanniksi The Field,
tanskaksi Marken) löytää englanniksi
osoitteesta http://www.ubu.com/contemp/serup/index.html.

2

Martin Glaz Serupin mielestä lapset ja lapsenmieliset ymmärtävät kokeellista
tekstiä parhaiten. Hänen mukaansa ”lapset ovat aikuisia vastaanottavaisempia
sen estetiikalle, hauskuudelle ja pyrkimykselle kuvailla maailmaa uusista
näkökulmista.” Väite pätee Serupin lastenkirjoihin, mutta hänen runoutensa on
suunnattu aikuisille. Hän on aikaansa seuraava tekijä, joka on kiinnostunut
”yksilöllisistä ja poliittisista makrostruktuureista, niiden
vuorovaikutuksesta, poliittisen luonteesta.” Serup vaihtaa tosin usein
lähestymistapaansa. Hänen tekstinsä on jatkuvassa liikkeessä. Siinä missä
aiempi Trafikken er uvirkelig on
lähellä Suomessa 1960-luvulla kirjoitettua poliittista runoutta, Kenttä sisältää epäpoliittisempaa
proosarunoutta.
 

Kenttä on kirjan mittainen runo, lyhyemmistä ja pidemmistä
katkelmista koostuva kokonaisuus, jonka tekstien pituus vaihtelee muutamasta
rivistä muutamaan sivuun. Mukana on kiteytettyä ja rönsyilevää lyriikkaa.
Kirjassa kerrotaan hahmosta nimeltä kenttä, mutta kentän voi myös määritellä
mielentilaksi. Se käy ilmi ensimmäisestä runosta: ”Voitko tuntea
kuin kenttä, voitko samaistua siihen, sellaiseen paikkaan, kynnettyyn kenttään,
outoon avoimeen tilaan, elimettömään ruumiiseen.”
 

Serup kuvaa Kentässä jokapäiväistä elämää ja siihen
liittyvää ahdistusta. Tarinat kertovat arkeen liittyvistä pakoista ja
toistoista: ”Kentän pitäisi harrastaa enemmän
liikuntaa, se tiedostaa tämän. Se ei käy kuntosalilla, se ajaa autolla töihin.
Kenttä ei tiedä mistä se löytäisi aikaa liikuntaan, mistä muut löytävät aikaa
liikuntaan, mitä he jättävät tekemättä.”
 

Nykyhetkeen yhdistetään kiireen
ja kärsimättömyyden tunteita. Moni meistä yrittää maanisesti käsitellä kaikkea
ympärillämme kiitävää tietoa: ”Kenttä lähettää paljon tekstiviestejä, kenttä
viettää aikaa Internetissä, kenttä pelkää jäävänsä jostain paitsi, kentällä on
monta rautaa tulessa. Se pitää itsensä ajan tasalla, se haluaa tietää mitä
kaikki muut tekevät juuri nyt.” Serup kirjoittaa nykyisestä ahdistuksesta. Hän
nostaa matkapuhelimen, sosiaalisen median ja television vieraantuneisuuden
vertauskuviksi. Toisaalta monissa hänen runoissaan puhuja tekee elämästä väkisin
vaikeaa. Internetiä käyttävä esimerkiksi kuvittelee olevan jossain, vaikka ei
oikeasti poistu kotoa. Serup vihjaa, että elämänsä voi järjestää paremmin.
 

Kenttiä on useita.
Ensimmäinen tapaamamme kenttä on henkilö, jonka elämässä ei tapahdu mitään. Alun
jähmettyneisyyden vastakohdaksi nostetaan myöhempi elämä, joka on
aktiivisuudestaan huolimatta yhtä tympeää. Toisen kentän intohimoihin kuuluvat
liikunta ja työskenteleminen. Se suhtautuu ulkonäköönsä vakavasti: ”Kenttä on aina osannut pukeutua, kenttä on hyvä pukeutuja.
Se käyttää harkittuja, neutraaleja ja tavanomaisia vaatteita, mutta
epäkorostavasti, kiinnostavasti, vivahteikkaasti, yksityiskohtaisesti tai
muuten.”
 

Kentän kieli on samanaikaisesti pinnallista ja syvällistä, yhtä
aikaa helppoa ja monitasoista. Kirjan mittaan käy yhä ilmeisemmäksi, että
kentällä on vaikeuksia selvitä arjesta: ”Ehkä tämä ei olekaan ahtaan paikan
tunnetta, kenttä ajattelee, ehkä tältä tuntuu kun ei ole aivan kunnossa.” Kenttä jää vaivaamaan. Siitä löytyy merkityksiä löytyy uusilla
lukukerroilla. Se kestää aikaa, koska se käsittelee olemassaolon ikuisia iloja
ja vaivoja.
 

The Field
julkaistiin sähköisesti vuonna 2010, Marken
painettuna tanskaksi 2010 ja ruotsiksi 2012. Serup kirjoitti runon
äidinkielellään, mutta julkaisuteknisistä syistä se ilmestyi ensin englanniksi.
Suomalainen lukija pystyy helposti samaistumaan Kentän tapahtumapaikkana toimivaan tanskalaiseen maailmaan.
Hyvinvointiyhteiskuntamme ovat monessa suhteessa lähellä toisiaan. Maittemme
asukkaista monet ovat taipuvaisia passivoitumaan, eikä useimmilla meistä ole
oman välittömän elämämme ulkopuolisia kiinnostuksen kohteita. Kentällä on
mielipiteitä ja tavoitteita, mutta teot jäävät aikeiksi. Serup ei moralisoi.
Kenttä on jokamies johon kuka tahansa voi peilata ajatusmaailmaansa ja itseään.
 

Serupilta on aiemmin
suomennettu muutamia runoja. Tämä ei ole
fiktiota -antologiaan sisältyvistä erinomaisista käännöksistä vastaa Jyrki
Kiiskinen. Ntamo on lisäksi julkaissut Trafikken
er uvirkeligin ruotsinnoksen, mutta täyttä suomennosta ei ole ennen tätä
kirjaa julkaistu.

Helsingissä syksyllä 2014,
Esa Mäkijärvi