Kirja-arvostelu: Haavikko – Puut, kaikki heidän vihreytensä

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 1/2009.

—

Runouden varjossa

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä, runoja, Otava 2008 (alkup. 1966)

Vaikka Paavo Haavikko (1931–2008) onkin mennyt, hänen runoutensa tulee elämään kauan. Haavikko oli yksi viime vuosisadan merkittävimmistä suomalaiskirjailijoista. Hänen tuotantonsa on hämmentävän monipuolinen ja laaja. Parhaimmillaan hän oli kuitenkin runoilijana. Otavalla ollaan varmasti kuumeisesti kasaamassa Kootut runot -järkälettä, mutta sitä ennen nähdään vanhojen kirjojen uusintapainoksia. Sellainen on alkujaan vuonna 1966 ilmestynyt Puut, kaikki heidän vihreytensä.

Kyseessä on keskeinen teos Haavikon 1960-luvun tuotannossa. Se on yhtä aikaa sekä historiallinen että tässä päivässä tapahtuva kielellinen juuristo, joka tuo mieleen syvälle maan alle ulottuvan puun. Haavikko rakasti tunnetusti puita. Ne olivat hänestä parasta, mitä saattoi kuvitella: voimakkaita, kestäviä, kauniita, siis monessa suhteessa ihmisten vastakohtia. Puut ovat tässäkin kirjassa kaikkialla, mutta ne toimivat lähinnä symboleina, jonkin asian tai sanoman välittäjinä.

Haavikko liikkuu laajassa kaaressa metafysiikan ja ihmiselämän peruskysymysten ympärillä. Se ei kuitenkaan vieraannuta, sillä kieli on taitavaa ja lukija huomaa sieltä täältä pilkahtelevan ironian. Joskus lukija huomaa tekstin liikkuvan liikaa omassa ajassaan, siis 1960-luvulla, mutta muuten runot ovat kestäneet hyvin aikaa. Ilmaisu on taitavaa, kieli suorastaan mestarillisesti rytmitettyä. Sanat löytävät paikkansa.

Ennen tätä teosta Haavikko julkaisi Talvipalatsin (1959), parhaan kirjansa. Kirjojen väliin mahtui kuuden vuoden tauko. Kärsivällisyys kannatti, sillä Puut, kaikki heidän vihreytensä on merkkiteos. Haavikko vetää oikeista kielilangoista, ja takaa, että häntä luetaan tulevaisuudessakin.