Kirja-arvostelu: Into – Kummalta puolelta muna paistetaan

Arvostelu julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 2008.

—

Intoilevaa runoutta

Markku Into: Kummalta puolelta muna paistetaan, runoja, Sammakko 2008

Markku Into ammentaa taas samasta kielellisyydestä, josta hän Turun runouden underground-liikkeen johtohahmona tuli tunnetuksi. Kääntäjänä Into on tehnyt hyvää työtä tuomalla esimerkiksi Kurt Schwittersin kaltaisia nimiä kotimaiseen kirjallisuustietoisuuteen. Viime vuosina ilmestyneet omat kokoelmat, Hyvä yö ja Potero, ovat merkinneet vanhan jäärän uutta tulemista. Niissä hän on pitkästä aikaa todella antautunut mielikuvien ja tunteiden vietäväksi.

Uusi Kummalta puolelta muna paistetaan ei nimensä vastaisesti tarjoa ohjeita, vaan kehottaa avautumaan uusille mahdollisuuksille. ”Mitä jos ottaisin rennosti”, Into kirjoittaa. Säe vaikuttaa ryppyotsaiselle lukijalle suunnatulta ehdotukselta. Innosta ei juurikaan välitetä akateemisissa piireissä. Siksi onkin mukava huomata, että useaan kertaan palkittu ja muutenkin tunnustettu runoilija kieltäytyy vieläkin mukautumasta. Into ei kumartele. Hän katsoo maailmaa samoin palavin silmin kuin muutama kymmenen vuotta sitten.

Kirjassa runojen kokija ei aina välttämättä ole Into itse, mutta turkulaiseksi hän paljastuu. Turun kaupunki vertautuu maailmaan. Maailma näyttäytyy aina sellaisena kuin millainen on kokijan mielentila. Kesä on milloin allergian ja hien, milloin lämmön aikaa. Kaupunkilainen pystyy näkemään kuluneen ajan alati rappeutuvista rakennuksista. Kirja alkaa mollivoittoisesti: ”Aurajoen suussa kuihtuvat nostokurjet / Tolppa-apinoiden varjot sumussa”. Ei kuitenkaan kulu montaakaan sivua, kun kuolema unohtuu ja runoilijan lanteet hytkyvät kuin vanhoina hyvinä aikoina: ”Tunnen yhä bizarrin svengin väreet / Zatopekin luut!”

Toivo herää. Ehkä kaikkea ei vielä sittenkään ole menetetty.

Lukijakin rentoutuu säkeiden soljuessa. Elämä on vakavaa, mutta sitä ei saa ottaa liian vakavasti. Aina on toivoa siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen. Kirjan loppupuolella on lista levyistä, joita tekijä on kuunnellut kootessaan käsikirjoitusta. Manic Street Preachersin ja Rammsteinin kaltaisia yhtyeitä sisältävästä listasta saa hyvän kuvan siitä, mitä Into on kirjassa tavoitellut. Hän on kiinnostunut uudesta, mutta haluaa muistaa vanhan. Hänelle maailma on samalla selkeä että monimutkainen, hauska että vakava. Elämä nähdään runoissa ristiriitaisena.

Ristiriitaisuus johtaa Innon tapauksessa välillä myös ongelmiin. Kuten hänen edellisetkin kokoelmansa, on Kummalta puolelta muna paistetaan ajoittain epätasainen. Säkeet vierivät eteenpäin sellaisella vauhdilla, että ne sotkeutuvat välillä omaan näppäryyteensä. Etenkin pidemmissä runoissa Into päätyy kikkailemaan. Näin käy esimerkiksi runossa Moniminä: ”en kerjää lespaavan / hönöapteekkarin tiskin yli / nylkyttävää neurologista / äbörumbapuukkoa”. Parhaimmillaan Into on yksittäisissä lakonisissa huomautuksissa, kuten loistavassa säkeessä ”tervaskanto lopetti tupakoinnin ja kuoli”.

Ylilyöntejä lukuun ottamatta Into kirjoittaa tyypillisistä aiheista kiinnostavasti. Ihminen vanhenee, jää yksin ja kuolee. Runoilija onnistuu kuitenkin ilakoimaan, vaikka surullisuus nostaakin päätään. Kaikkein koskettavin ja oikeastaan irralliseksi muusta kirjasta jäävä runo on Jarkko Laineelle kirjoitettu muistoruno: “hiljaisella otsalla runon uurteet / raskaan sateen jälkeen / silmät siristävät valoon / lämpöinen käsi lakanalla / kädessäni hetkien muisto mahdottomat sanat / kun tajuaa pilvien hajoavan kalkin / kultatukan leimahdus nuoruuden häivähdys / uskomattoman raastava hiljaisuus / viimeinen hidastus / äänetön höyryveturi humahtaa lihan ja surun tunneliin / viimeiset sanasi minulle: / päässä kihisee”.

Toisin kuin Intoa lukiessa yleensä, Laineelle omistetuista säkeistä tulee hyvin surulliseksi.

Takakannessa Into väittää vihdoinkin tehneensä kokoelman, joka on ”kuin kalikat pinnasängyssä”. Itse en menisi aivan niin pitkälle, sillä hyötyesineeksi Kummalta puolelta muna paistetaan on sittenkin liian kesytön. Lausuma kannattaakin tulkita samaksi leikkisyydeksi, jota kirja on pullollaan. Mahdottomalta tuntuvaa maailmaa on usein mahdollista käsitellä vain satiirin kautta.

Kirjassa on muutamia eri tilaisuuksia varten kirjoitettuja juhlarunoja, mutta ne sulautuvat kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Kirja on muutenkin melko lyhyt, joten siinä on vähän ylimääräistä. Lopun monisivuisessa nimirunossa niputetaan samaan pakettiin underground-legenda M.A. Numminen, Platon, historia ja nykyisyys. Runo yhdistää oivasti kirjan teemat. Runoilijaa painaa pitkä menneisyys, mutta hän ei suostu painumaan kumaraan. Into kirjoittaa pudottavansa ”taivaanhomeeksi nuollun lautasen lattialle”, siis nauttimaan elämästä, muistamaan ja aloittamaan samalla alusta.