Kokeellisesta runoudesta

Lassi Hyvärisen Riippuvat puutarhat -kirjan kansi

Unohtakaa kukkakedot, lentelevät perhoset ja solisevat purot. Nykyinen runomuoti on fragmentaarinen, mahdollisimman käsittämätön ilmaisu.

Vai onko sittenkään? On toki totta, että runoja lukeva ja kirjoittava joutuu nykyään yhtenään tekemisiin kokeellisen runouden kanssa. Pienkustantamoiden lisäksi myös isommat talot ovat keksineet kokeellisen runouden. Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika ja Kari Aronpuron Lehmän henkäys ilmestyivät viime vuosina Tammelta, Harry Salmenniemen kirjat Virrata että ja Texas, sakset puolestaan Otavalta. Kaikkein tärkein kirja on kuitenkin Henriikka Tavin eri kirjoitustyylejä onnistuneesti yhdistelevä, Teoksen julkaisema Esim. Esa.

Pitäisikö tästä olla näreissään? Tuskinpa. Kokeellisen kirjoittamisen 2000-luvulla toden teolla tapahtunut esiinmarssi on nimittäin rikastuttanut kirjallisuutemme kenttää. Samalla se on tosin myös lietsonut yksisilmäistä juupas/eipäs-keskustelua, kuten moni lehtien sivuilla ja verkossa käyty runouskeskustelu osoittaa.

Keskustelu on hyväksi. Jatkuva keskustelu on merkki siitä, että kulttuurissa tapahtuu ja että siitä ollaan kiinnostuneita. Välillä mennään kuitenkin metsään. Jo ennestään pieneen runoilijoiden kenttään on muodostunut kuppikuntia, kokeelliset ja perinteisemmin kirjoittavat pyrkivät tekemään pesäeron toisiinsa.

Miksi ihmeessä? Kukin tyylillään, mutta enempi avarakatseisuus olisi hyväksi. Itse kirjoitan pääasiassa lyyrisellä, perinteisemmällä tyylillä. Välillä on kuitenkin hyvä irrotella. Nokturnossa on muutamia esimerkkejä kokeellisemmista runoistani. Ne edustavat yrityksiäni päästää irti tavanomaisesta ilmaisusta, ikään kuin tuulettaa runouteni ummehtuneita huoneita. Kirjoitustavat ruokkivat toisiaan.

Toisinaan olen myös miettinyt perinteisen ja kokeellisen runouden yhdistämistä. Tästä esimerkkinä on cut-up-kirjani Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä. Esipuhe pyrkii myös mahdollisimman selväsanaisesti tuomaan cut-up-tyyliä “tavallisen” lukijan ulottuville.

Niinpä runous voi puhaltaa yhteen hiileen. Voidaan väittää, että yhteistyö on useimman taiteen ehto. On vain keksittävä tapa, jolla eri tyyppiset taiteilijat voivat lähestyä toisiaan.