Kõnekaraoken puhe

(Puhe pidetty Kõnekaraoken tilaisuudessa Tallinnan Kanuti Gildi Saalissa 20.4.2012. Kyseessä on lyhennetty ja paranneltu versio esipuheesta, joka löytyy runokokoelmastani Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä.)

Cut-up on kokeellisen taiteen luomisen tekniikka. Siihen liittyy olennaisesti sattumanvaraisuus, ja jopa onni. Kirjallisuudessa se toimii periaatteella, jossa tekijä valitsee joitakin tekstejä, ottaa niistä sattumanvaraisesti muutamia kohtia ja muodostaa näistä osista kokonaan uuden tekstin. Cut-upin tarkoituksena on siis etsiä jo olemassa olevasta uutta.

Eräs cut-upin päämääristä on järkyttäminen. Sitä käytettäessä halutaan herättää keskustelua siitä miten taidetta tulisi tehdä. Jotkut esimerkiksi väittävät, että cut-up-tekniikalla toteutettu runo kuvastaa paremmin nykyaikaisen tietoyhteiskunnan kaoottisuutta kuin perinteinen lyyrinen tai mitallinen runo. Vaikka perinnetietoisuus onkin aina hyvästä, niin cut-upit puolustavat nähdäkseni paikkaansa kirjallisuudessa. Sattuma ohjaa monesti elämää; miksei siis myös taidetta?

Cut-up-tekniikan (tai kollaasin, kuten sitä myös kuulee nimitettävän) varhaisia kehittäjiä oli dadaisti Tristan Tzara. Tzara esitti 1920-luvun surrealistisessa illassa runon vetämällä sanoja summittaisesti hatusta. Tätä pidetään ensimmäisenä kertana, kun kollaasitekniikkaa käytettiin taiteessa. Tempauksesta syntyi melkoinen riita ja lopulta Tzara erotettiin surrealistisesta liikkeestä.

Tzaran jälkeen amerikkalainen Gil Joseph Wolman oli seuraava cut-up-tyyliä merkittävästi kehittänyt kirjailija. Hänellä se liittyi läheisesti kuvarunouteen, lettrismiin. Monialataiteilija Brion Gysin havaitsi Wolmanin kanssa samoihin aikoihin, että cut-up-metodia pystyi käyttämään kuvataiteessa. Gysin leikkeli sanomalehtiartikkeleita, ja havaitsi, että asiayhteydestään irrotetut palaset muotoutuivat mielenkiintoisiksi asetelmiksi. Hän kirjoitti lisäksi proosaa ja esitteli cut-upin mahdollisuuksia beat-kirjailija William S. Burroughsille.

Burroughsista tuli kollaasitekniikan mestari. On pitkälti hänen ansiotaan, että cut-up sai kunnollista jalansijaa kirjallisuudessa. Burroughsin vuonna 1959 julkaistu romaani Alaston lounas on tyylin klassikko. Sen käsikirjoituksen luvut sekoitettiin painossa ja painettiin kirjaan mielivaltaisessa järjestyksessä. Kirja oli jo valmiiksi sekava, mutta tällä tavalla siitä tuli entistä sekopäisempi.

Burroughsin ohella ehkä merkittävimmän panoksen cut-up-proosaan teki argentiinalainen Julio Cortázar. Cortázarin vuoden 1963 Ruutuhyppelyä-romaani hyödyntää laajasti cut-up-tyyliä. Sen luvut voi lukea tavanomaisesti alusta loppuun, mutta kirjan lopussa annetaan myös vaihtoehtoinen lukujärjestys, jossa luvut ovat epämääräisessä järjestyksessä. Romaani toimii molemmilla tavoilla. Se vahvistaa Burroughsin aiemman lausuman, jonka mukaan ”tietoisuutta leikkaavat aina satunnaiset seikat. Elämä on leikeltyä, eikä lineaarista kerrontaa.”

Radiohead-yhtyeen laulaja Thom Yorke käytti hiljattain Tristan Tzaran hattumetodia kirjoittaessaan sanoituksia bändinsä vuonna 2000 ilmestyneeseen albumiin Kid A. Bob Dylan on puolestaan viime vuosikymmeninä hyödyntänyt tapaa, jossa hän lainaa vanhan populaarimusiikin osia. Nykyelokuvassa vastaavaa tekee muun muassa Quentin Tarantino. Kriitikot kiistelevät edelleen siitä, onko jo olemassa olevan materiaalin suora käyttäminen kunnianosoitus vai varkaus.

Jätän asian pohdittavaksenne. 

Esa Mäkijärvi