Kuun pimeästä puolesta

Kansitaidetta

“There is no dark side of the Moon really… matter of fact it’s all dark.”

Pink Floydin The Dark Sife of the Moon (1973) on eräs populaarimusiikin hienoimmista albumeista. Se on herättänyt ihastusta ja vihastusta jo usean vuosikymmenen ajan. Jotkut vihaavat levyn pitkäveteisyyttä, toiset taas ylistävät albumia samasta syystä. Kyseessä on yhtä kaikki eräs parhaimmista tunnelmointiin sopivista pitkäsoitoista.

Musiikista välittyvä rauhallinen tunnelma on kuitenkin pelkkää pintaa, sillä levyn sanoitukset liikkuvat synkissä maisemissa. Wikipedia kertoo: “Sanoitukset käsittelevät ihmisen arkielämää ja elämisen paineita, kuten aikaa (“Time”), rahaa (“Money”), sotaa (“Us and Them”), psykoosia (“Speak to Me”, “Brain Damage”, “On the Run”) ja kuolemaa (“The Great Gig in the Sky”, “Eclipse”).”

Kokonaisuutena albumille vetää vertoja ehkä vain saman yhtyeen toinen mestariteos, taiteilijan ja yleisön välistä etäisyyttä tuplalevyn verran pohdiskeleva The Wall (1979). Väittäisin kuitenkin, että The Dark Side of the Moon on näistä parempi. Se on myös selvästi yhtyeen myydyin levy 45 miljoonalla kappalellaan.

Pink Floyd on synnyttänyt monia hengenheimolaisia. Eräs tällainen yhtye on amerikkalainen The Flaming Lips. Ja kuinka ollakaan, The Flaming Lipsin viimeisin levytys on yritys tuoda The Dark Side of the Moon nykyaikaan. Viime joulun tienoilla julkaistu pitkäsoitto-cover on loistavalta nimeltään The Flaming Lips and Stardeath and White Dwarfs with Henry Rollins and Peaches Doing The Dark Side of the Moon. Kuten nimestä voi päätellä, levyn suurimmasta osasta vastaa The Flaming Lips itse, mutta mukana on myös monia vierailijoita. Tuloksena on juuri niin psykedeelinen tulkinta kuin mukana olevilta artisteilta voi odottaakin. Vannoutuneimmilla Pink Floyd -fanaatikoilla menee aamukahvi väärään kurkkuun, mutta muille The Flaming Lipsin tulkinta The Dark Side of the Moonista uppoaa varmasti. Siinä on vain enemmän säröä.