Lännenelokuvista
Lännenelokuva on Hollywoodin kestävin ja pidetyin lajityyppi. Harva kuitenkaan tietää, että ennen vuotta 1939 sitä ei ollut olemassa sellaisena kuin se nykyään tunnetaan. Silloin ilmestyi Hyökkäys erämaassa, John Fordin ohjaama ja John Waynen tähdittämä klassikko, joka sisälsi monia jatkossa arkkityyppisiksi tulleita lännenelokuvan elementtejä. Ylen esittelyssä todetaan: ”Lännenelokuvia toki tehtiin ja paljon, mutta mykkäkauden jälkeen ne ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta olivat kaikki lähinnä lapsiyleisölle nopeasti ja mahdollisimman halvalla kyhättyjä tekeleitä, joita kukaan ei arvostanut ja joissa lähinnä ratsastettiin hurjasti edestakaisin samalla kun tähdet, Roy Rogersin ja Gene Autryn kaltaiset laulavat cowboyt, tarttuivat herkemmin kitaraan kuin Coltiin.”
Hyökkäys erämaassa yhdisti syvällistä luonnekuvausta viihdyttävään toimintaan. Tästä kaavasta tuli uudentyyppisen lännenelokuvan vakio. Monet niistä sijoittuivat Yhdysvaltojen länsirannikolle ja vuosiin 1861–1890. Ajanjakson alussa kärsittiin raa’asta sisällissodasta ja lopussa nähtiin viitteitä tulossa olleesta imperialismin ja monopolien kaudesta. Peter von Bagh kirjoittaa Lajien synnyssä (2009): ”Henry Nash Smithin kuuluisassa tutkimuksessaan The Virgin Land esittämän ajatuksen mukaan Länsi on Amerikan historian ja tietoisuuden vertauskuva. Keskeinen ajatus matkassa Länteen on Frontier – Raja – eli tietoisuus rajoittamattomista mahdollisuuksista, unelma ikuisesta nuoruudesta ja ikuisesta elämästä.” (s. 21)
Vaikka westernit olivat suosittuja jo mykkäfilmien aikana, jaksoa 1940-luvulta 1960-luvulle pidetään lajityypin kulta-aikana. Hyökkäys erämaassa -elokuvan vanavedessä julkaistiin monia hienoja lännenelokuvia, kuten Sheriffi (1952), Rio Bravo (1959) ja Hyvät, pahat ja rumat (1966). Sam Peckinpahin Hurjaa joukkoa (1969) pidetään viimeisenä merkittävänä lännenelokuvana, vaikka myös muun muassa Clint Eastwoodin Armottoman (1992) harteille on sovitettu samaa viittaa.
Hurjassa joukossa seurataan viimeistä keikkaansa tekeviä ikääntyneitä rikollisia. He ovat jääneet jälkeen ajastaan ja elävät yhteiskunnan ulkopuolella. Heidän elämäänsä merkitsevät vanheneminen, tunne joutumisesta maalatuksi nurkkaan, vähenevä itsekunnioitus ja jatkuvat arviointivirheet. Elokuva kommentoi villin lännen kuolemaa ja Vietnamin sotaa, kahta amerikkalaista traumaa. Hurja joukko tehtiin Vietnamin sodan aikana. Se käsittelee julkaisuajankohtansa ongelmia, kuten Yhdysvaltoja vaivannutta tunnetta suunnan kadottamisesta ja maata runnellutta väkivaltaa. Baghin mukaan Hurjan joukon väkivaltaisista kohtauksista ”välittyy illuusioton kuva ihmisen halusta dominoida ja tappaa.” (s. 377)
Hurjassa joukossa seurataan villin lännen kuolinkouristuksia. Elokuva sijoittuu vuosiin 1913–1914, aikaan juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen verilöylyjä. Peckinpahin filmissä autojen ja junien kaltaiset keksinnöt ovat tulleet pilaamaan hevosilla liikkuvien rehellisten ja yksinkertaisten miesten elämän. Sen rosvojoukko ratsastaa Yhdysvaltoja takapajuisempaan Meksikoon saadakseen elämäntavalleen jatkoa. Bagh kirjoittaa: ”Kuva ’villistä lännestä’ on riisuttu: mielensä menettäneet kunniakysymykset, kadotetut miehet, elämä, joka on ehkä ollut vain turhuuksien turhuus. […] Katsoja tuntee, että heidän poistumisensa näyttämöltä koskee myös koko lännenelokuvan lajia.” (s. 375)
Lännenelokuvat eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan ovat aina peilanneet aikansa sosiaalista kontekstia. Lännellä on amerikkalaisessa ajattelussa keskeinen asema. Sen valloittaminen on kytkeytynyt käsityksiin kutsumuskohtalosta (Manifest Destiny) ja Yhdysvaltojen poikkeuksellisuudesta. Lännenelokuvat puivat näihin ajatuksiin liittyviä pelkoja ja ristiiriitoja. Amerikkalaiset poliitikot ovat olleet Hollywoodin tavoin pitkään kiinnostuneita mielikuvista. Konkreettisen vallan lisäksi symbolinen valta on heille tärkeää. Ei olekaan sattumaa, että 1950-luvun westernit kuvasivat Harry S. Trumanin (presidenttinä 1945–1953) johtamaa maata, joka oli toisen maailmansodan voitettuaan voimiensa tunnossa.
1960-luvulla Amerikan ja villin lännen myyttejä alettiin tietoisesti purkaa. Lännenelokuvien päähahmot eivät enää olleet suoraselkäisiä sankareita, vaan heissä oli epäilyttäviä ja vastenmielisiä piirteitä. He eivät juuri välittäneet siviiliuhreista ja olivat alkoholisoituneita, katkeria miehiä. Monissa 1960-luvun westerneissä lännenmiehet eivät enää kuuluneet yhteisöihin, vaan olivat yksinäisiä susia. He kokivat, että aika oli ajanut heidän ohitseen, eikä kukaan ymmärtänyt heitä. Ohjaajat tarkastelivat kuilua villin lännen todellisuuden ja siihen liittyneiden kuvitelmien välillä.
Siinä missä varhaisissa lännenelokuvissa valkoiset miehet karkottivat barbaariset intiaanit ja toivat sivistyksen, lajityypin myöhemmissä edustajissa jako tapahtui rikollisten ja sankarien välillä. Heidän välilleen alkoi olla vaikea tehdä eroa. Sergio Leonen westerneissä ja Hurjassa joukossa moraalisesti häilyvät päähahmot syyllistyivät rikoksiin. Modernit lännenelokuvat kuvasivat muuttuvaa maailmaa, jossa perinteiset käsitykset oikeasta ja väärästä olivat myllerryksessä. Tämä keskustelu jatkuu yhä. Lännenelokuvat ovat olleet kauan tärkeitä amerikkalaisessa elokuvateollisuudessa ja yhteiskunnassa.