Lincolnista

Spielberg valitsee toisin sanoen rohkeasti vaikeita aiheita, mutta on kyvytön
tai haluton käsittelemään niitä niiden vaatimalla raadollisella ja syvällisellä
tavalla. Ohjaaja on parhaimmillaan viihteellisten seikkailuelokuvien, kuten
Indiana Jonesien, tekijänä. Vakavaksi heittäytyessään hän osuu usein harhaan,
kuten Schindlerin lista ja vuoden 2012 Lincoln, hänen toinen päätyönsä,
osoittavat. Molemmat ovat keskivertoa parempia elokuvia, mutta kärsivät
spielbergmäisestä melodramaattisuudesta.

Suurella budjetilla tehty Lincoln käsittelee Yhdysvaltojen sisällissotaa ja
orjuuden lopettamiseen johtaneita ratkaisevia hetkiä. Elokuva pelastuu pitkälti
sen erinomaisen päänäyttelijän Daniel Day-Lewisin ansiosta. Parhaan miespääosan
Oscarin ansaitusti pokannut Day-Lewis ei voisi olla roolissaan vakuuttavampi, ja luonnenäyttelijä herättää Yhdysvaltojen 16. presidentin henkiin
hatunnoston ansaitsevalla tavalla. Lincolnissa on muitakin nimekkäitä
Hollywood-näyttelijöitä, kuten Sally Fields ja Tommy Lee Jones, mutta he jäävät hyvästä työstään huolimatta pääosanesittäjän varjoon.

Lincolnin suurin vahvuus on sen lähestymistavassa. Käsikirjoitus on siirappisuudestaan
huolimatta onnistunut käsitellessään Abraham Lincolnin kamppailua demokratian ja
ihmisoikeuksien puolesta. Käsikirjoittaja Tony Kushner ja ohjaaja Spielberg
tuovat erinomaisesti esiin Lincolnin päättäväisyyden hänen runnoessaan läpi
orjuuden lopettamisen ja sisällissodan päättymisen samanaikaisesti. Presidentin
hyväntahtoisuus, yhdistettynä hänen jääräpäisyyteensä, oli pitkälti syynä
siihen, miksi riidat saatiin sovittua. Hyvin tehty pohjatyö merkitsi sitä, etteivät eteläisten ja pohjoisten
osavaltioiden erimielisyydet johtaneet uuteen sotaan Lincolnin kuoltua.

Lincoln ansaitsee lisää kehuja kuvauksestaan ja valaistuksestaan. Taiteellinen
valon ja varjojen käyttö vähentää tositapahtumien idealisointiin perustuvan
elokuvan realistisuutta, mutta saa sen näyttämään kauniilta. Vastaavaa
asetelmallisuutta näkee oikeastaan vain maalaustaiteessa. Kuvaaja Janusz Kamiński
on ollut tekemässä jokaista Spielbergin elokuvaa Schindlerin listasta eteenpäin,
joten miesten yhteistyö on hedelmällistä.

Kamińskin kuvaus on lopulta niin henkeäsalpaavan
kaunista, että siihen alkaa kaipaamaan samanlaista rosoisuutta ja säröisyyttä kuin
Spielbergin vuoden 2005 elokuvassa München, joka yllätti siloittelemattomuudellaan.
Lincolnin viimeisen päälle sisustettu presidentin virka-asunto Valkoinen talo,
jossa jokainen esine on täsmällisesti oikealla paikallaan, luo vaikutelman lavastuksesta.
Siksi myös tuskallisiksi tarkoitetut kohtaukset, kuten presidentin ja hänen
vaimonsa kärsimykset heidän surressaan pienenä kuollutta poikaansa, jäävät hyvästä
näyttelystä huolimatta teennäisiksi.

Lincolniin pätee sama teesi kuin Spielbergin muihin elokuviin, eli siitä on mahdotonta pitää ja vaikea olla pitämättä. The New Yorkerissa uutuutta kuvataan rehelliseksi, The Daily Mailissa vääristellyksi. Näkökulma riippuu pitkälti katsojan poliittisesta kannasta. Spielberg nostaa Lincolnin jalustalle ja tekee presidentistä sankarin, mikä hän kieltämättä olikin. Epäonnistumiset jäävät Lincolnissa silti suurimmaksi osaksi käsittelemättä. Elokuvan mieltäylentävä loppu antaa väärän
vaikutelman, sillä todellisuudessa mustien oikeuksia poljettiin Yhdysvalloissa
vielä pitkään poliittisen kädenväännön takia.

Lincolnin yksinvaltaista
johtamistapaa ei sitäkään käsitellä tarpeeksi. Hänen kanssaan eri mieltä olleet
poliitikot näytetään elokuvassa vanhanaikaisina jäärinä, jotka ovat menettäneet
kosketuksensa todellisuuteen. Lincoln esiintyy useimmissa kohtauksissa
messiaanisessa valossa, mikä kasvattaa varmasti Yhdysvalloissa voimissaan
olevaa Lincoln-myyttiä. Jotkut nimittävät presidenttiä “Jumalan mestariteokseksi” (“Masterpiece of Godiksi”), mikä on liioittelua, mutta tässä hengessä tehty Spielbergin elokuva on puutteistaan huolimatta katsomisen arvoinen.