Maastosta ja kartasta, Alistumisesta ja Serotoniinistä
Kun Michel Houellebecq matkusti Ligugén luostariin tehdessään romaaniaan Alistuminen (2015), hänelle annettiin sieltä ensin kodittomille tarkoitettu huone, koska hän näytti pappien mielestä maankiertäjältä. Onneksi kirjailijoiden ei tarvitse olla komeita. Ranskalaisen älykkään uuden kirjan Serotoniini (2020) suomennoksen takakanteen nostettiin lainaus Elle-naistenlehdestä. Siinä lukee: ”Houellebecq on kirjoittanut suuren romanttisen romaanin suruun kuolevasta miehestä keskellä näivettyvää sivilisaatiota.”
On ehkä kummallista, että Ellessä julkaistiin juttu teoksesta, jonka tekijää on syytetty muun muassa naisvihamielisyydestä, minkä lisäksi kyseinen lainaus voisi viitata lähes mihin tahansa Houellebecqin romaaniin. Eniten se pätee kuitenkin hänen kolmeen viimeisimpään kirjaansa, jotka ovat Maasto ja kartta (2011), Alistuminen ja Serotoniini.
Trilogiassa seurataan murheeseen menehtyviä valkoisia keski-ikäisiä miehiä ja länsimaisen kulttuurin näivettymistä, eivätkä sen osat eroa toisistaan kovin paljon. Houellebecq on toistanut itseään koko tuotantonsa ajan, mutta tekee sen edelleen hyvin. Luin Maaston ja kartan, Alistumisen ja Serotoniinin hiljattain uudestaan. Niistä ensimmäinen on edelleen loistava, tekijänsä paras, mutta muut osoittautuivat paremmiksi kuin muistin.
Provosoiva Houellebecq on vielä vanhana ja väsyneenäkin tärkeä kirjailija. Hän ei kuulemma ”piittaa maailmasta ja tuntee vain heikkoa yhteenkuuluvuutta ihmiskuntaan”, kuten Tommi Melender mainitsi esseessään ”Suuri tuntematon”, mutta tämä ranskalaisen itsensä väite ei selvästikään pidä paikkaansa. Miksi hän surisi ihmiskunnan kohtaloa ja maailman menemistä hunningolle hahmojensa kautta, jos hän ei välitä siitä?
Toisaalta kenellekään tuskin tulee enää yllätyksenä, että kuuluisa kirjailija on ajatusmaailmaltaan taantumuksellinen ja kannattaa niin kutsuttuja perinteisiä arvoja. Hän on hiljattain hurahtanut yhä pahemmin poliittiseen nostalgiaan ja kaipaa takaisin lämpimän nationalismin merkitsemään lapsuuteensa, eli lähinnä Charles de Gaullen vuosiin Ranskan presidenttinä. Liberalismi, monikulttuurisuus ja vapaa markkinatalous ovat siihen verrattuna todellisia pahuuden linnakkeita, kuten New Yorker Houellebecqin taannoisessa henkilökuvassa totesi.
Mutta toisin kuin kriitikkojen kauhisteluista voisi päätellä, Houellebecqin tuoreiden romaanien sävy on enemmän traaginen kuin apokalyptinen. Niissä heitetään hanskat tiskiin, kyllä, mutta samalla niissä valitellaan perimmäistä typeryyttämme ja kykyämme sotkea asiat. Tai kuten New Yorker kiteytti, Houellebecqin lausetta ei ehkä tarvitse ihailla, mutta hänellä on näkemystä ja vahva oma ääni. Hänen tunnekylmyytensä estää häntä ymmärtämästä ihmisten välistä lämpöä. Niinpä rakkauskin ilmenee hänen teoksissaan lähinnä himona ja kaupankäyntinä.
Huumoria revitään ranskalaisten poliitikkojen, älykköjen ja lehtimiesten selkärangattomuudesta ja ääliömäisyydestä. Toistuva vitsi väsyttää etenkin, jos ei tunne sikäläistä kulttuuris-poliittista kenttää ja sen toimijoita. Houellebecq kuuluu itsekin ilkkumaansa eliittiin. Presidentti Emmanuel Macron antoi hänelle Légion d’honneur -tunnustuksen Elysée-palatsissa viime vuonna, minkä lisäksi miehet ovat haastatelleet toisiaan. Voi siis väittää, että Ranskan kermalla on ainakin jonkin verran huumorintajua.
Lukemistani romaaneista Maasto ja kartta satirisoi mestarillisesti kansainvälistä taidemaailmaa. Alistumisen ja Serotoniinin aiheet, muslimien äkillinen nousu valtaan Ranskassa ja maanviljelijöiden ahdinko vapaakaupan kourissa, ovat herkullisia, mutta niitä ei kehitetä aivan loppuun asti. Houellebecq on uhkaillut lopettavansa kirjoittamisen, mutta niin tuskin käy, varsinkin kun hän meni jokin aika sitten naimisiin 34 vuotta itseään nuoremman kiinalaisen naisen kanssa. Uudet elinvoimaiset kumppanit antavat nimittäin tunnetusti lisää virtaa katkeroituneille vanhoille ukoille.