Mestarista

Mestari kuvaa karismaattista älykköä (Philip Seymour Hoffman), joka perustaa
uskonnon 1950-luvun Yhdysvalloissa. Elokuva viittaa monessa kohtaa
skientologiaan ja sen höyrypäiseen perustajaan, tieteiskirjailija L. Ron
Hubbardiin, mutta sitä tai häntä ei mainita nimeltä. Anderson on tosin kieltänyt filminsä kertovan pelkästään skientologiasta. Tarina on yleisluontoinen, kertomus sodan
jälkeisestä henkisestä tyhjiöstä, joka on otollinen ajankohta uskonnon
perustamiselle. Mestarissa Lancaster Dodd -niminen kummallisilla teorioillaan
rahoiksi lyövä mies saa vastavoimakseen Freddie Quellin (Joaquin
Phoenix), toisen maailmansodan veteraanin ja pahasti alkoholisoituneen miehen.
Kahden sisäisestä myllerryksestä kärsivän ihmisen kohtaamisesta kertova elokuva
kuuluu viime vuosien parhaisiin.

Hoffmanin ja Phoenixin valitseminen päärooleihin on erinomainen ratkaisu. Heidän
intensiivisyytensä tekee heidät sopiviksi esittämään Doddin ja Quellin
kaltaisia sisäisesti särkyneitä hahmoja. Roger Ebert kritisoi arvostelussaan kylläkin sitä, ettei elokuvan kahden päähenkilön vahvaa yhteyttä selitä tarpeeksi.
Väite on kummallinen. Tarina ei ole valmiiksi pureskeltu, mutta se tarjoaa
silti tarpeeksi vihjeitä kokonaisuuden hahmottamiseksi. Doddin ja Quellin (henkinen? homoseksuaalinen?) lataus purkautuu kunnolla keskivaiheen lyhyessä sellikohtauksessa, jossa vaikeuksistaan tarpeekseen saaneet miehet huutavat
toisilleen kuula punaisina jouduttuaan poliisin pidättämiksi. Dodd vangitaan
hänen pidettyään uskonnollisia tilaisuuksia ilman asianmukaista lupaa, Quell puolestaan hänen
käyttäydyttyään väkivaltaisesti. Molemmat miehet vaikuttavat kärsivän itsetuhoisesta
jakautuneesta persoonallisuudesta.

Ebert kritisoi Mestaria yleisestä suunnanpuutteesta. On totta, ettei se ole yhtä mestarillinen kuin Andersonin kuuden vuoden takainen There Will Be
Blood, mutta kyseessä on silti erinomainen elokuva. Aikana, jolloin julkiseen
levitykseen pääsee lähinnä höyhenenkevyitä romanttisia komedioita ja typeriä
toimintarymistelyitä, Mestarin kaltaisen keskivertoa älykkäämmän filmin
ilmaantuminen on tervetullutta. The Guardianin Rachel Cooke kommentoi kritiikissään Mestarin olevan pettymys sen päähahmojen luotaantyöntävyyden takia.
He eivät muutu, eikä heistä tule parempia ihmisiä. Tämä tekee kuitenkin nähdäkseni
Mestarista todenmukaisen, kertomuksen kahdesta parantumattoman särkyneestä
sielusta.

Kriitikot ovat yhtä mieltä siitä, että Mestari on upean näköinen. Ebertin
mukaan kyseessä on ensimmäinen elokuva sitten Kenneth Branagh’n Hamletin
(1996), joka on kuvattu 65 mm:n tekniikalla. Meren ja suolatasangon kaltaiset
avoimet maisemat näyttävät erityisen komeilta. Anderson ei silti uhraa sisältöä korean ulkokuoren takia. Mestari on erinomaisen tasapainoinen elokuva siitä mihin ihmiset parhaimmillaan
ja pahimmillaan pystyvät. Massojen villitseminen onnistuu vahvoilta
persoonallisuuksilta helposti, ja joukkojen innostuminen johtaa useimmiten pahaan.
Mestarissa Lancaster Doddin oudot teoriat kasvavat lopulta häntä suuremmiksi ja vaarallisen tuntuisiksi. Seuraavia käänteitä voi vain arvailla.

Radioheadin kitaristi Jonny Greenwood vastaa Mestarin mieleenpainuvasta
musiikista. Greenwood teki hienon ääniraidan Paul Thomas Andersonin aiempaan elokuvaan There Will Be Bloodiin, mutta nyt muusikko on ylittänyt itsensä. Onkin kummallista, miksi Mestarin monipuolista musiikkia ei hyväksytty edes ehdolle
hiljattaisessa Oscar-gaalassa. Maailmassa on harvoin oikeudenmukaisuutta, eikä
edes Andersonin uusimman elokuvan tekeminen ollut kirkossa kuulutettu.
Ensimmäiset rahoittajat vetäytyivät projektista epäillen sen mahdollisuuksia.
Tätä kirjoitettaessa Mestari on päässyt kutakuinkin omilleen, tuottaen
lippuluukulla lähes budjettinsa verran käteistä. Andersonin tärkeä elokuva ansaitsisi silti suurempaa huomiota.