Michel Houellebecq: Alistuminen

—

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2015.

—

Fiktiota todellisuudesta

Michel Houellebecq

Alistuminen

WSOY 2015, s. 266

suomentanut Lotta Toivanen

Ei ole yllättävää, että Michel Houellebecqin (s. 1956) uusi romaani aiheutti ilmestyessään skandaalin. Ranskalainen kohukirjailija on aina osannut yhdistää provosoinnin ja taiteen. Houellebecq tunnetaan yhtä hyvin kirjoistaan kuin pahennusta aiheuttavasta julkisuuskuvastaan.

Alistumisen julkaisupäivänä islamistiset terroristit hyökkäsivät sarjakuvalehti Charlie Hebdon toimistoon ja tappoivat 11 ihmistä. Romaanissa Houellebecq ennustaa, että politiikan ja uskonnon yhdistävät muslimit hallitsevat Ranskaa vuonna 2022. Silloin vaalit voittaa Mohammed Ben Abbes, loistava poliitikko. Enemmistön puolelleen viettelevä Ben Abbes vie Ranskan maltilliseen islamiin, tehtyään ensin maan koulutusjärjestelmästä pitkälti islamistisen.

Alistumisen lähtökohta on Ranskan nykytilanteen huomioiden äärimmäisen provokatiivinen. Yllättävää kyllä, Houellebecq ei revittele kirjassa täysillä. Se on hänen aiempiin romaaneihinsa verrattuna paikoin jopa seesteinen. Kirjan huumori on silti hävytöntä ja yllättävää. Se pystyy sivaltamaan, vaikka Houellebecqin tapa kirjoittaa olisi läpikotaisin tuttu: ”Olin tuntenut hänet kymmenen vuotta ja tajusin nyt ensi kertaa, että hän oli ollut nainen ja oli tavallaan vieläkin, että joku mies oli joskus voinut himoita tuota paksua sammakkomaista käppänää.” (s. 72)

Ranska rähmällään

Alistumisen päähahmo ja kertoja on J.K. Huysmans -tutkija François. Yliopistossa työskentelevä François kokee elämänsä olevan lopussa. Hän on masentunut älylliseen ponnisteluun ja turhiin suhteisiin opiskelijoittensa kanssa. Kuten monet muut, François etsii epätoivoisesti elämälleen suuntaa. Sellainen löytyy uskonnosta.

Kerronta on tekijälle tyypillisesti esseististä. Houellebecq panee hahmonsa paasaamaan pitkään jostakin romaanin käsittelemästä aiheesta, kuten Ranskan poliittisesta tilanteesta tai muslimien ja kristittyjen eroista. Välillä tehdään mutkat suoriksi vetäviä kiteytyksiä. Näin Houellebecq kirjoittaa ajasta, jolloin huolellisesti tehdyn ruoan syöminen korvasi jossain määrin lihallisten nautintojen menettämisen: ”Aikakaudella, jolloin nainen osti ja kuori itse vihanneksensa, marinoi lihansa ja haudutti patojaan tuntikausia, parisuhteesta saattoi varmasti kehittyä hellä ja antoisa.” (s. 86)

Alistuminen on Houellebecqia hallituimmillaan. Tarina pysyy hyvin kasassa. Sen ymmärtää helposti, lukuun ottamatta tiettyjä silloin tällöin esiin tulevia ranskalaisten vaikuttajien nimiä. Heidän merkityksensä selittämiseen suomalaiselle lukijalle olisi mahdollisesti tarvinnut alaviitteitä.

Romaanin nimen voi tulkita monella tavalla. Se voi tarkoittaa ranskalaisten (ja muiden länsimaalaisten) olemista rähmällään muslimien edessä. Eräs hahmoista vertaa toisiinsa naisen alistumista miehelle ja ihmisen alistumista Jumalalle. Nämä ovat islamin keskeisiä ohjenuoria. Romaanissa haikaillaan paluuta perinteisiin arvoihin. Vain ne voivat pelastaa meidät kadotukselta.

Naisten alistamisen ylistys

Michel Houellebecq määritteli kerran islamin ”typerimmäksi uskonnoksi”. Tästä ehdottomuudesta ei hänen uudessa kirjassaan ole kuitenkaan juuri jälkeä. Maltillinen islam nähdään siinä jopa eräänä ratkaisuna länsimaiden rappiolle ja suunnattomuudelle. Sama pätee katolilaisuuteen, jota kirjailija myös hieman yllättäen hahmojensa kautta ylistää.

Kertoja François ei kuitenkaan löydä lohtua kristinuskosta. Se toimi hänen tutkimalleen J.K. Huysmansille, mutta tuntuu aikansa eläneeltä nykymaailmassa. Islam tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Erityisesti Françoisiin ja moniin muihin miehiin vetoaa mahdollisuus naisten alistamiseen ja moniavioisuuteen. Se ratkaisee parisuhteissa kärvistelevien yliopistomiesten ongelmat ja tekee heidän elämästään helpompaa.

Alistumisen naiskuvan huomioiden ei ole ihmeellistä, että feministit ovat jälleen suuttuneet Houellebecqille. Kirjailija tuntuu suorastaan nauttivan saadessaan naureskella ihmisille tärkeille asioille ja aiheille. Hänen huumorinsa on mustaa. Hänellä on kuitenkin kiistatta huumorintajua: ”Lähimmäisiään on todella vaikea ymmärtää, tietää mitä heidän sisimmässään liikkuu, ja ilman alkoholin apua siihen tuskin kykenisi lainkaan.” (s. 144)

Kuten Houellebecqin edellisten romaanien päähenkilöt, Alistumisen François on liioiteltu versio kirjailijasta itsestään. Houellebecq korostaa kirjan lopun huomautuksessa, ettei ole koskaan käynyt yliopistoa, eikä näin ollen tunne henkilökohtaisesti romaanissaan kuvaamaansa maailmaa. Hänen ulkopuolisuutensa mahdollistaa kuitenkin tietyn armottomuuden, mikä on teokselle eduksi: ”Jo pelkkä sana humanisti oksetti minua, mutta kuvotus saattoi johtua myös liiallisesta pasteijoiden syömisestä.” (s. 223)

Alistumista ei kuitenkaan tulisi lähestyä huumorina, sillä sen perimmäinen sanoma on vakava. Romaanin käsittelemät asiat voivat hyvin muuttua todellisuudeksi. Myöhemmin nähdään, oliko Houellebecq tällä kirjallaan jälleen aikaansa edellä.

Esa Mäkijärvi