Miikka Mutasen kirjasta Esikko, klassikko (Ntamo, 2008)

Miikka Mutanen kirjoittaa omaperäistä, lyyristä ja surrealistishenkistä runoutta. Häntä on aiemmin julkaistu mm. Parnassossa, ja mies kääntää myös James Joycen mammuttimaista Finnegans Wakea suomeksi. Ntamon julkaisema Esikko, klassikko on kuitenkin perinteisempää tekstiä kuin Joycen kiemurainen proosa.

Mutasen kirjan säkeet sisältävät kuulaita tuokiokuvia. Runot ovat muutamaa poikkeusta huolimatta lyhyehköjä, ja hyvä niin. Mutasella on ilmeinen kyky kirjoittaa pienessä mitassa. Tutusti, kuten Ntamon monissa muissakin lyyrisemmissä julkaisuissa, runot muuttuvat pidentyessään kehnommiksi. Eipä silti, lyhyen muodon taitaminen on taito sinänsä. Näitä Mutasen runojakin olisi todennäköisesti karsastettu suuremmalla kustantamolla.

Tulos on siis kaksijakoinen: toisaalta lukija jää kaipaamaan tarkempaa kustannustoimittamista, toisaalta runojen karheus ja alkuperäisyys pääsee hyvin esille. Mutasenkin kirja toimisi paremmin lyhyempänä, mutta mainioita lyyrisiä välähdyksiä etsii mielellään. Parhaimmillaan Esikko, klassikko on välähdyksissä: ”Valkea helle – lehdet, joiden läpi valo kuultaa”. Kuvasto on surrealistis- ja fantasiahenkistä, mutta mukana on myös perinteisempää sanastoa, kuten tähtiä, avaruuksia ja järviä. Huumoriakaan ei unohdeta: ”leikkaan kynsiä / kirjoitan runoa / kaksin käsin pidän kiinni saksista”.

Viiteen osioon jaetussa kirjassa käydään läpi myyttinen, metafyysinen matka. Runojen puhuja ei juurikaan käy dialogia, vaan puhuttelee luontoa, avaruutta ja itseään. Lukijalle jää kummallinen tunne, että teksteissä samanaikaisesti on ja ei ole yhtenäisyyttä. Ne ikään kuin leijailevat kasteena ilmassa, tai ovat jonkinlaisia irrallisia, ihmeellisiä taivaankappaleita. Tämä metafyysinen vaikutelma lienee ollut tekijän tarkoituksenakin. Kokonaisuudesta ei saa otetta, ennen kuin lakkaa tavoittelemasta sitä ja alkaa leijailemaan tekstien mukana: ”Tähtien voima koskettaa minua, / myrskyjen yksinäisyys ja, huokaus: / Taivas on kaunis ja nousee korkeuksiin, / kuin suru, kuin päättymätön unelma.”

Mutanen on kiinnostava, sillä hänen runonsa ovat monitahoisia. Niistä löytyy monelle jotain. Olennainen kuvasto löytyy pienellä etsimisellä: ”Nimet syntyvät syvässä valossa / Äänettömästi, energiapurkauksina”. Esikko, klassikko on sisällöltään, teemoiltaan ja kieleltään rosoinen, lyyrinen ja kiinnostava, mutta parannettavaa jää rutkasti.