Olli Sinivaaran kirjasta Valonhetki ja poetiikasta

Olli Sinivaara

Olli Sinivaaran (s. 1980) kolmas runokokoelma Valonhetki on hienointa lyyristä runoutta, mitä Suomessa on vuosiin julkaistu. Hienoa kokeellista runoutta tulvii markkinoille pilvin pimein, mutta hyvästä perinteisestä on puutetta. Valonhetki on lyhyt, tiivis kokoelma, kuin pieneen tilaan puristettua valoa.

Valonhetki on pelkistetty. Se on siis vastakohta Sinivaaran aiemmille kirjoille, joissa runot virtasivat runsaina. Runsaita ne ovat paikoin uudessakin teoksessa, mutta hyvässä mielessä; tekijä on oppinut hallitsemaan valtavia kuvia.

Parhaimmillaan Valonhetki on kuitenkin lyhyissä (alle sivun mittaisissa) runoissa. Niissä kiteytyy olennainen kirjan teemoista: valosta ja pimeydestä, luonnosta, vuodenajoista ja ajasta. Sinivaaran lyhyet runot ovat tämän vuosituhannen kotimaisesta lyriikasta lähimpänä omaa runouskäsitystäni. Runojen puhuja on profeetta, joka ei julista. Julistamisen sijaan profeetta kokee ja välittää oman kokemuksensa muille. Puhe on puhdasta tunnetta, valoa.

Ted Hughes käsitti runoilijan parantajana, joka parantaa runoillaan yhteiskunnan ja ihmisen haavat. Paljon samaa löytää, sanoisinko, uudelta Sinivaaralta. Valitin aiemmin tämänvuotisen runotarjonnan keskinkertaisuudesta. Valonhetki on kirja joka saa valituksen unohtumaan.