Paavo Haavikko (1931-2008)

“Niin ne vain menevät”, totesi ystäväni, kun tieto Paavo Haavikon kuolemasta oli saapunut. Niinpä. Syksy on kuoleman ja melankolian aikaa, joten tavallaan oli osuvaa, että Haavikko “valitsi” tämän hetken. Olihan hän jo 77-vuotias, ja kirjojakin on melkoinen liuta. Onneksi kirjoitetut sanat jäävät. Ne eivät unohdu yhtä helposti kuin ehkä ihminen.

Itselleni tärkein Haavikon monista kirjoista on runokokoelma Talvipalatsi (1959). Siinä runoilija päästi todella irti modernismista, ja kirjoitti loistavan, monimerkityksellisen kirjan. Se ei ole hänen ainoa erinomainen kirjansa, ei lähellekään. Haavikko on suomalaisen kirjallisuuden maailmassa sellainen jättiläinen, että hänen poistumisensa jättää syvän jäljen.

—

Jokin sydämessäni liikahti

(Paavo Haavikolle)

Jokin sydämessäni liikahti
kuin siitä olisi pudonnut pala
tai siihen olisi jotain lisätty.
Liikahdus ei ollut viimeinen.
Niin kauan kuin ihminen on kuolevainen
sydämeni puhuu minulle.
Sen heleään ääneen,
syvään tuntemaani suruun
ei tarvita kirjaimia.
Jokin sydämessäni liikahti
ja minusta tuli peruuttamattomasti
toinen.