Pahuudesta

Adolf Hitler

Sain kun sainkin luettua Jonathan Littellin paljon porua herättäneen romaanin Hyväntahtoiset. Se on kirja natseista. Kaiken kukkuraksi kertojana on kuvitteellinen SS-mies, Maximilian Aue, joka sekaantuu monenmoiseen vehkeilyyn. Keskustelua on herättänyt erityisesti se, ettei Aue kadu tekojaan. Ja toiseksi tietenkin se, että kertoja väittää lukijan olevan itsensä kanssa samalla viivalla.

Monen on ollut vaikea sulattaa näkemystä, jonka mukaan Adolf Hitlerin, Heinrich Himmlerin ja Josef Mengelen kaltaiset kansallissosialistit olivat tavallisia ihmisiä. Heistä ainakin Hitler on demonisoitu siihen pisteeseen, että hänen nimestään, kasvoistaan ja persoonallisuudestaan on tullut pahuuden symboleja. Hyväntahtoisissa vilisee keksittyjä ja todellisia, tuntemattomia ja kuuluisia natseja. Henkilöt kuvaillaan tavalla, joka saa heidät muistuttamaan kertojaa itseään. He ovat hyvää tarkoittavia, järjestelmällisiä, siistejä ja suoraselkäisiä miehiä ja naisia, jotka sota saa sekoittumaan murhiin, raiskauksiin, korruptioon ja muihin kauheuksiin. Kukaan heistä ei tunnu ymmärtävän kansallissosialistisen järjestelmän järjettömyyttä. Kaikki suhtautuvat natsismiin uskonnollisella kiihkolla, jossa Hitlerille on varattu Jumalan osa. Natsit ja heidän kannattajansa näyttäytyvät hyväuskoisina lapsina, joita Hitler vetää nenästä. Tuloksena on miljoonia kuolleita.

Natsit nousivat valtaan poliittisen pelinsä ansiosta. He pystyivät hyödyntämään Saksan taloudellista ahdinkoa ja saivat alemman keskiluokan tuekseen. Natsijohto itse oli epäilyttävää ja läpimätää sakkia, jonka kaikki toimet tähtäsivät täydelliseen tuhoutumiseen. Heidän tavoitteensa oli rakentaa utopistinen Kolmas valtakunta, jatko-osa Rooman valtakunnalle ja Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle. Vitsi piili siinä, että uusi valtakunta saavutettiin vain tuhoamalla kaikki vanha. Tuhoamisen ja tappamisen vimma verhottiin puolestaan hakaristien, mahtipontisen musiikin ja muiden symbolien taakse. Ei ihme, että saksalaiset runoilijat ja taiteilijat ryntäsivät sankoin joukoin Hitlerin tueksi.

Hyväntahtoisia on kiusallinen romaani, sillä se pakottaa ihmisen katsomaan peiliin. Se ehdottaa, että kaikki ihmiset ovat tietyssä olosuhteissa pahoja. Tämä näkemys on saanut vihamielisen vastaanoton, mutta on romaania haukuttu muistakin syistä. Sven Laakso muun muassa kirjoitti blogissaan seuraavasti: ”ellei se sitten ole jonkinlainen täysin mielisairas käsitetaideteos, jää loppujen lopuksi minulle melko käsittämättömäksi. On tavattoman vaikea löytää teokselle minkäänlaista mielekästä tulkintaa: en löydä siitä ainoatakaan mielenkiintoista lausetta, ainoatakaan hyvin kirjoitettua sivua.” Onkin totta, että romaani ei ole hyvin kirjoitettu. Kaiken kukkuraksi se on hyvin pitkä, painoksesta riippuen noin tuhannen sivun mittainen. Tekstin taso heittelee liikaa. Välillä on hienoja kohtia, mutta usein menee plörinäksi. Kertoja on haaveilijaluonne, mutta sitä alleviivataan liiallisuuksiin asti. Auschwitzin keskitysleirille matkatessaan Aue esimerkiksi keskittyy katselemaan kauniita maisemia ja vedessä uiskentelevia sorsia. Vähempikin riittäisi.

Littelin kirjaa on verrattu Sotaan ja Rauhaan. Tässä mennään pahasti metsään, sillä romaanit eivät ole samalla viivalla. Tolstoin klassikon eduksi on muun laadun ohella luettava sekin, että se on eheä kokonaisuus. Tolstoikin filosofoi, mutta nämä pitkät kohdat eivät tunnu irrallisilta. Littelin kertoja jaarittelee ja jaarittelee, mutta kykenee harvoin olemaan ajatuksissaan muuta kuin vaivaannuttava. Lopulta Littell voi tietenkin piiloutua sen ajatuksen taakse, ettei Aue ole kovin sympaattinen tai luotettava kertoja. Hyväntahtoisista ei silti ole suureksi taideteokseksi. Mittava se kyllä on, mutta tuskinpa tätäkään kirjaa muistellaan lämmöllä muutaman sukupolven päästä.